Risto Isomäeltä julkaistiin peräti kolme teosta Kirjayhtymän tieteiskirjallisuussarjassa. Se oli aikoinaan minulle yllättävä havainto. Novellikokoelma Kristalliruusu ja romaanit Gilgamešin tappio ja Pimeän pilven ritarit kuitenkin – muistaakseni – tuovat lukukokemuksensa muassa sellaista ihmeen tuntua, joka oikeuttaa niiden sijainnin Kirjayhtymän sarjan enimmäkseen länsimaisen tieteiskirjallisuuden edustajien ja merkkiteosten rinnalla.
Tämä kolmikko ilmestyi vuosien 1991 ja 1996 välillä. Niiden jälkeen vuonna 2000 ilmestynyt Herääminen oli, vaikka en sitä silloin tiennytkään, askel avaruuteen ja kaukaisempaan tulevaisuuteen kurottavasta tieteiskirjallisuudesta kohti nykypäivässä ja välittömämmissä katastrofeissa askartelevia teknotrillereitä. Heräämisen jälkeen en ole ollut erityisen innoissani Isomäen teoksista, vaikka ne kieltämättä kertovat tärkeämmistä asioista. Ehkä ne ovat minulle liian arkipäiväisiä, tai ehkä haluan suojautua tulevan apokalypsin ajattelulta.
Mutta kappas: Isomäeltä on vuonna 2024 ilmestynyt Pimeää jäätä, joka on jatko-osa Pimeän pilven ritareille. Ehkäpä vielä tartun siihen.
Tarttumisesta puheen ollen: N. K. Jemisinin Murtunut maailma -trilogia on luettu ja raportoitu blogissa, mutta sen ja Isomäen ohella on tullut tartuttua aika puutteellisesti tämän hyllyn jäseniin. Miksi ei Ivan Jefremovin Lohikäärmeen sydän, miksi ei K. W. Jeterin Sielusta sieluun, miksi ei P. C. Jersildiltä mitään? Selvästi tarttumisen tarvetta olisi.