Entä jos tarinaan uppoaa ja se muuttuu toiseksi kesken kaiken? Michael Fraynin romaanissa Vakoojat kerrotaan tarina, jossa lapsuuden mielikuvitusleikki kietoutuu leikin ulkopuoliseen elämään tavalla, jolla on lopulta vakavat seuraukset.
Tämä lapsuuden mielikuvitusleikki on yhteistä tarinankerrontaa. Tämä todetaan varsin suoraan romaanin alkupuolella. Yhteinen tarinankerronta – tällä kertaa se, että kaveruksista toinen toteaa, että hänen äitinsä on saksalainen vakooja – tekee heistä itsestään vakoojia, ja heidän salapoliisityönsä uhkaa lähipiirin mielenrauhaa.
Mielikuvitus – tarinankerronta – johtaa tekoihin. Teoilla on seurauksia, jotka antavat tarinankerronnalle lisää aineksia. Mielikuvitus ei voi kuitenkaan kokonaan ohittaa sitä, mikä tapahtuu leikin ulkopuolella, ja siksi yhteinen tarinankerronta on uhattuna. Pojan äiti ei ole vakooja, ja leikki vie kohti havaintoja, jotka tietenkin viittaavat johonkin lähtökohtaisesti todennäköisempään mutta samalla tavalla epätoivottuun asiaintilaan.
Vakoojien tarinaan tuo oman kerroksensa sekin, että tarinaa kertoo muistoinaan ja pohdintoinaan. Tällöin lukija tietää, että tarinan todellisuudessa mielikuvitusleikki on päättynyt ja että kertoja elää sen seurausten kanssa. Kertoja ei kuitenkaan ole enää ihan varma, mitä kaikkea leikistä uskoi kulloinkin todeksi. Silloin lukijakaan ei voi tietää, mitä on tarinan maailmassa todella tapahtunut.
Mutta muistot ovat totta samalla tavalla kuin mielikuvitusleikki. Molemmilla on seurauksensa.