Olen usein José Saramagoa lukiessani väittänyt, että erikoisen tyylin valinnan perusteluiden pitäisi kummuta tarinasta.
Antonio Muñoz Molinan Täysikuu tuntuu aluksi – liki ensimmäisen pari sadan sivun ajan – siltä, että se kertoo tarinansa ja sen epätoivon ja surullisuuden uudelleen ja uudelleen jokaisen luvun aluksi. Nuoren tytön murhaa tutkiva komisario käy läpi tilanteen ja omia tuntemuksiaan.
Ehdin miettiä, minne tarina kulkee jos minnekään. Sitten mukaan tuli murhaajan näkökulma ja toisen murhan yritys. Komisario oli kiinni yksityiselämänsä ongelmissa ja aloin epäillä, että Täysikuu olisi lohduton tarina elämän epäoikeudenmukaisuudesta: sankarit olisivat kovin puutteellisia ihmisinä ja murhaaja miettisi uhrejaan vähemmän kuin hänen vastustajansa eikä jäisi kiinni.
Jääköön kertomatta, oliko näin. Tarina kuitenkin etenee. Palattakoon siis tyyliin. Kerronta tuntuu paikoin junnaavalta. Lauseet ovat pitkiä. Ajatukset kiertyvät toisiinsa – niin hahmoilla kuin lukijoillakin. Kun jutun tutkinta on jumissa eikä yksityiselämäkään ole hehkeää, on kuin komisarion oleminen on näennäisen pysähdyksissä kuin hitaasti etenevä tarina.
Se kuitenkin kuuluu asiaan. Täysikuussa näytetään tai annetaan tuntea, ei vain kerrota. Tarina ja sen kerrontatapa ovat yhtä niin, että pitkät ja kiemuraiset lauseet ovat muutakin kuin kirjoittajan mahdollisia maneereita.
No, onneksi Molina myös erottelee repliikkien puhujat selvästi.