Don DeLillon Cosmopolisin tarina ei oikein sovi lauseittain etenevään muotoon. Sen ensimmäisen puolikkaan pitäisi voida olla ladattavissa suoraan aistimiin – niihin kaikkiin – ja hetkessä. Sellaisesta maailmasta Cosmopolis nimittäin kertoo. Siinä kaikki tapahtuu yhtä aikaa eikä levätä voi.
Näennäisesti tarinassa seurataan sen päähenkilön automatkaa kohti hiustenleikkuutta. Päähenkilö on vielä tarinan alkaessa suunnattoman rikas ja sikäli liki kaikkivoipa, että hänen tahdollaan on taipumus tapahtua. Hänen luksuskyytinsä on paljon muutakin kuin kulkupeli: se on linnoitus, tukikohta reaaliaikaisen informaation lävistämässä maailmassa. Sieltä hän hallitsee – tai yrittää hallita – rahallista omaisuuttaan, harrastaa seksiä, käy lääkärintarkastuksissa. Kaikki on yhtä hektistä nykyisyyttä.
Cosmopolisin tarinan jälkimmäinen puolikas sen sijaan sopii tavanomaiseen lineaariseen luku- ja kokemistapaan. Siinä tulee pysähdys muullekin autolle ja päähenkilön elämä enemmän tai vähemmän menee rikki. Kaikki ei tapahdukaan enää yhtä aikaa ympäri maailmaa ja pörssejä eikä hänen tahdostaan.
Mitä silloin muuta voi kuin tuhota ja tuhoutua?
Vaikka kerronta sopii peräkkäisiksi lauseiksi, jotain tarinassa menee hajoaa. Enimmäkseen se on päähenkilön tarkoitus ja mieli, ja toisaalta se sopii tarinaan, joka kuvaa sekä omaa aikaansa että nykyaikaa yhdessä äärimmäisessä muodossaan.
Se, kuinka tarina kerrotaan – eli minkälaisella intensiteetillä aikaansa kuvataan – muistuttaa jossain määrin J. G. Ballardin ratkaisuja. Ei DeLillo pääse eikä ehkä pyrikään samaan visvaiseen kuumeeseen kuin Ballard 1970-luvun tuotannossaan, mutta eipä Ballard itsekään yrittänyt samaa enää 2000-luvun katastrofinelikossaan, joka kuvaa samaa aikaa kuin Cosmopolis.
Nämä ajat ja niiden tarinat tarvitsevat hengästyttävääkin tahtia voidakseen tulla aidosti kerrotuiksi.