Keltainen kirjasto #347: Luola

Lukiessaan kirjoja, niin kuin romaaneja, joita niitäkin on monenlaisia, lukija varmasti kohtaa erilaisia tyylejä, joista osasta pitää paljon, osasta ei niinkään, ja sellaisia joihin suhtautuu vailla sen suurempaa intohimoa, mikä on ymmärrettävää, sillä ovathan useimpien kirjailijoiden tarinoilleen valitsemat tyylit varsin samankaltaisia keskenään, ja ne lähinnä antavat tarinoiden tulla kerrotuksi ilman, että kerronnalla on siinä muuta roolia. Mutta sivullinen voi kysyä, Miksi tämä pohdiskelu tyyleistä, vaikka kyllähän sinä silloin tällöin niistä kirjoitat, No sen vuoksi että luen taas Saramagoa, Niin, Saramagoa, sehän saattaa kirvoittaa tyylipohdintoja, mutta onko sinulla siitä mitään uutta sanottavaa, Enpä tiedä, uskoisin että olen jo tyhjiin ihmetellyt hänen valintansa, Mikä se siis on, Se kun sama jaaritteleva kirjoitustapa melkein seuraamiskelvoton tapa merkitä dialogi, Mutta siitä hänet ainakin tunnistaa, Niin tunnistaa mutta en tiedä onko se hyvä juttu, vastasi lukija. Sivullinen pudistaa päätään ja jatkaa, Ehkä kyse on vain tottumuksesta, ja kuka voi sanoa että persoonaton tyyli on tunnistettavaa parempi, Eihän se automaattisesti olekaan, mutta minusta tyylin pitäisi palvella tarinaa, Millä tavalla se ei palvele, Tekemällä sen seuraamisesta vaivalloisempaa, Mutta eihän romaanin tarvitse helppo olla, Mutta voi se olla vaikea väärällä tavalla. Lukija ja ulkopuolinen eivät voi ehkä koskaan päästä täyteen yhteisymmärrykseen, ja on kai Saramagon tyylissä jotain hienoa oltava, koska kirjailija on niin arvostettu, mutta eiväthän kaikki ymmärrä arvoa sellaisessakaan asioissa, jossa se on selvä muille, joten miksipä sitten harvinaislaatuisen hienoja asioita kaikki ymmärtäisivät, eihän tässä kuitenkaan keisarin uusista vaatteista voi olla kysymys.