Onko teille koskaan käynyt niin, että lukemastanne kirjasta jää mieleen lähinnä tunteiden intensiteetti? Minulle kävi näin Ernesto Sábaton Sankareista ja haudoista -romaanin kanssa.
En tarkoita sitä, että tarinan lukeminen olisi ollut itselle huikea tunteiden vuoristorata. Kyse on siitä, että en oikeastaan edes hahmottanut tarinaa, koska on kuin sanojen läpi olisi vuotanut kirjan hahmojen kokema tunteiden kirjo.
Kerrotaan sitten nuorten todennäköisesti tragediaan päättyvästä rakkaustarinasta tai vainoharhaisena sokeiden mittavasta salaliitosta, saan eteeni vaikutelman siitä, kuinka juuri tuo asia on nyt maailman tärkein ja kuinka henkilöiden kokemusmaailmaan ei voikaan mahtua mitään muuta.
Oli tapahtumien – vaiko tunteiden – taustalla myös sotaa ja taisteluja. Koska tunne kuitenkin vyöryy samalla tavalla etualalle asiassa kuin asiassa, maailmaa ehkä mullistavat tapahtumat näyttäytyvät samankokoisina yksilöä mullistavien tapahtumien kanssa.
Ja näin saa totta kai olla. On vain mielenkiintoinen havainto, että itselle ei oikein jää mieleen, kuinka romaanin tarinat liittyvät toisiinsa tai edes itseensä, kun etualalla on tunne. Se ehkä pakottaa minut nyt kirjoittamaan enemmän minä-muodossa kuin yleensä.
Otetaan näyteeksi satunnaisesti valittu kohta eli romaanin toisen osan koko luku 11:
Martín ja Tito erosiva toisistaan baarin ulkopuolella, ja Martín lähti kävelemään kohti puistoa. Hän nousi ylös muinaisen maakartanon portaat, tunsi jälleen voimakkaan, kuivan virtsanhajun jonka hän tunsi aina kulkiessaan tuon paikan ohi ja isuutui penkille vastapäätä patsasta, paikkaan jonne hän palasi aina kun hänen rakkautensa tuntui olevan kriisissä. Pitkän aikaa hän mietiskeli kohtaloaan ja kidutti itseään ajattelemalla, että Alejandra oli jonkun toisen kanssa. Hän nojautui taaksepäin ja vaipui ajatuksiinsa.
(suom. Sanna Pernu)