Aikamatkatarinat ovat vaikeita. Jos tarinan maailmassa ajassa matkaaminen on mahdollista, periaatteessa kaikki on mahdollista. Aikamatkailu voi hajottaa tapahtumien totutun etenemisen – ja sen pitääkin tehdä niin, jos aikamatkailun avulla aiotaan kertoa tarina. Samalla kuitenkin aikamatkailu tarvitsee säännöt, jotta tarina olisi mielekäs.
Aikamatkatarinoissahan on kaikenlaisia trooppeja, osa suorastaan kliseitä, joista voi lukea vaikkapa TV Tropes -sivulta. Itselleni eräs voimakkaimmin mieleenjääneistä aikamatkatarinoista on Joe Haldemanin Loputon sota. Merkillepantavaa siinä on, että romaanissa ei varsinaisesti matkata ajassa, vaan suunnattoman laajassa sodassa taistelevat sotilaat siirtyvät tähteinvälisten matkojen takia satoja vuosia tulevaisuuteen vanhenematta itse juurikaan – muun maailman aika vain kulkee heidän aikaansa nopeammin.
On myös tarinoita, jotka eivät oikeastaan ole aikamatkatarinoita vaikka otsikko niin antaisi ymmärtää. Mielestäni Amal El-Mohtarin ja Max Gladstonen Tällä tavalla hävitään aikasota on sellainen. Siinä on toki elementit paikoillaan: kahden kilpailevan yhteisön taistelu, korkeaa teknologiaa aseineen ja kyborgeineen – ja ajassa matkaamista jolloin omalla säännöstöllään.
Kuitenkaan Tällä tavalla hävitään aikasota ei ole aikamatkatarina – tai on sitä samalla tavalla kuin Loputon sota. Kahden toisiinsa rakastuvan aika-agentin etäisyyden voisi korvata mantereita erottavalla merellä – sen ei tarvitsisi olla vuosisatoja tai -tuhansia, ja saman tarinan saisi silti kerrottua. Aikamatkus ja salaperäiset viestit ovat kulissia, ja niiden tehtävää voisivat hoitaa laivamatkat ja salakieliset kirjeet satamissa ympäri maailmaa. Teknologian toimintaperiaatteilla on oikeastaan yhtä vähän merkitystä kuin Jack Vancen tarinoissa – tämä ovat tieteellistä romanssia, ei luonnontieteellisessä mielessä kovaa tieteiskirjallisuutta.
Se ei haittaa yhtään – paitsi häntä, joka tahtoisi sukeltaa nimenomaan aikamatkailun syövereihin.