Antiikin filosofi Herakleitoksen arvellaan ajatelleen, että maailmankaikkeuden perusolemukseen kuuluu liike tai muutos. ”Kaikki virtaa.” Muutos kuuluu niin ihmiseen kuin ympäristöönkin. Ainakin Wikipedian mukaan:
Me sekä astumme että emme astu samoihin jokiin, olemme ja emme ole.
Kun nykylukija lukee kyberpunk-lajityypin perusteoksen, William Gibsonin Sprawl-trilogian ensimmäisen osan Neurovelho, hän ei mitenkään voi lukea sitä samalla tavalla kuin lukija 1980-luvulla. Maailma on virrannut. Siitä on monilta osin tullut pahempi dystopia kuin romaaneissa esitettiin.
Kun minä luen trilogiaa uudestaan, en voine kokea samoja vaikutelmia kuin näitä ensimmäisen kerran lukioiässä läpi kahlatessani. Minäkin olen virrannut, joskaan en varmaan kaikilta osiltani muuttunut. Tai mistäpä minä tiedän, kuinka dystooppisena näkynä 16-vuotias minäni olisi katsellut hiuksiltaan harvenevaa ja kollageeneiltaan löystyvää omakotitalonsa vapaa-ajanhuoneessa tietokoneella istuvaa tulevaisuudenkuvaansa.
Taivas himersi sataman yllä kuin sammuneelle kanavalle käännetty televisio.
Näin alkaa trilogian ensimmäinen osa eli Neurovelho. Virtaus näkyy: voiko enää puhua siitä, että television sammunut kanava himertää? Sammuvatko kanavat enää milloinkaan? Onko televisioita enää varsinaisesti olemassa, vai alkavatko ne liudentua osaksi yleistä päätelaitteiden valikoimaa?
Entä Neurovelhon ja koko trilogian kyberavaruus, eli
Konsensuaalinen hallusinaatio, jonka miljoonat lailliset operaattorit ja matemaattisia käsitteitä opiskelevat lapset kokevat päivittäin kaikissa maissa… Ihmiskunnan järjestelmän kaikista tietopankeista abstrahoidun datan graafinen esitys. Käsittämättömän mutkikas. Mielen epäavaruuteen sijoittuvia valosuoria, dataklustereita ja -konstellaatioita.
Datajockeyt sukelsivat tähän kyberavaruuteen tekemään tietomurtoja, ja Neurovelhon yhden päähenkilön Casen tehtävä on mustan pörssin kokeellisella ohjelmalla – eräänlaisella jäänmurtajalla – vapauttaa salaperäisen sukuyhtymän tai yritysryppään kiertorata-asemalla oleva tekoäly kahleistaan ja auttaa sitä yhdistymään toisen kaltaisensa kanssa.
Maailma on virrannut. Mekin olemme tavallaan kyberavaruudessa, mutta meidän ei tarvitsemme olla poikkeusyksilöitä surffaillaksemme data-aalloilla. Keskeisin ero on kuitenkin se, että me emme mene mihinkään kyberavaruuteen, vaan se on kaikkialla meidän ympärillämme. Jos me olemme jossain ”kaikista tietopankeista abstrahoidussa datassa”, niin olemme siellä lähinnä meistä mainostusta ja muuta tiedonlouhintaa varten tehtyinä hahmoina.
Mutta mitä on Neurovelho ja Sprawl-trilogia lukukokemuksena minulle nyt yli 40-vuotiaana maailmassa, joka ainakin etuoikeutetun pohjoismaalaisen näkökulmasta on lopettelemassa kulta-aikaansa?
Eihän se voi iskeä samalla tavalla ensimmäistä kertaa lukiessa. Se ei kerro mahdollisesta tulevaisuudesta, vaan tietyllä tavalla epäuskottavista sankariteoista miljöössä, joka on jo retrofuturistinen.
Mutta enpä minäkään koe enää monia asioita niin intensiivisesti kuin ennen. Kaikki on virrannut. Huomio kiinnittyykin nyt enemmän muodollisiin kuin sisällöllisiin seikkoihin, kuten tarinankuljetukseen ja sen eroihin romaanien välillä.
Sprawl-trilogian osissa tarina koostuu kirja kirjalta useammista lopulta toisiinsa kietoutuneista tarinoista. Neurovelhossa on käytännössä yksi tarinalinja, Kreivi Nollassa kolme, ja Mona Lisassa (tai niin kuin sitä haluaisin nimittää: Mahtikäsky Mona Lisassa) niitä on neljä. Gibsonin kerronta muuttuu koko ajan taitavammaksi ja tarina monitahoisemmaksi.
Toisaalta tarina itsessään on melko yksinkertainen mutta ei välttämättä avaudu lukijalle välittömästi. Ihmiskunnan datamatriisi tai ainakin osa siitä saavuttaa tietoisuuden, tutustuu kyberavaruuteen joskus soluttautuneisiin haamuihin tai henkiin, jotka saattavat olla Maan ulkopuolisen älyn edustajia, ja alkaa syventää tuttavuutta tuon älyn kanssa.
Voikin kysyä, mikä on ihmisten rooli tässä. Lukuisissa tarinalinjoissa ihmiset hääräävät: he tekevät vaarallisia tehtäviä elannokseen ja pakon edessä, sotkeutuvat ongelmiin vahingossa ja heikkouttaan, ja tavalla tai toisella toimivat tekoälyjen ja matriisin henkien pelinappuloina. He eivät tunne kokonaisuutta, mutta heidän kauttaan lukija hahmottaa sitä vähitellen.
Viime vuonna ilmestyi Tähtivaeltaja-lehdessä Esko Suorannan artikkeli ”Oletko lukenut Neurovelhon aina väärin?” Siinä kiinnitettiin huomiota käännösvirheeseen, joka muuttaa romaanin tai oikeastaan koko trilogian keskeistä viestiä ja liittyy siten juuri tähän ihmisten rooliin tarinassa.
Suorannan mukaan alkuteoksen lopussa tekoäly kertoo Caselle, että ”Things aren’t different. Things are things.” Tämä on käännetty ”Asiat ovat toisin. Asiat ovat asioita.” Alkuteoksessa asiat eivät ole tekoälyn mukaan muuttuneet, mutta käännöksessä ne ovat toisin. Tavallaan ihmisten teot olivat yhdentekeviä, vaikka tekoälyille ratkaisevia. Tai kenties tekoälyt ovat ihmisille yhdentekeviä, sillä ne suuntaavat Alfa Centauriin ihmisten jäädessä rikkonaisina dystopiaansa.
Nyt kaiken virratessa on mielenkiintoista nähdä, kuinka tässä meidän maailmassa käy – vai tapahtuvatko molemmat vaihtoehdot.
(Neurovelhon käännökset: Arto Häilä)