Isaac Bashevis Singerin kokoelma Kuin oma poika on aikaisemmin julkaistun Vanhaa rakkautta -kokoelman sisarteos. Sen alaotsikko on ”Tarinoita vanhasta maasta” ja tämän puolestaan ”Tarinoita uudestsa maasta”. Kumpikaan suomeksi julkaistu kokoelma ei ole kokoelmana alkuperäinen, vaan ne on koottu pitkän ajan kuluessa ilmestyneistä novelleista. Vanhan maan tarinat sijoittuvat Eurooppaan ja uuden maan Yhdysvaltoihin.
Vanhan rakkauden novelleista kirjoitin:
Melkein jokaista lukiessaan tuntuu kuin lukisi samaa ydintarinaa mutta hieman eri miljöössä tai hieman eri henkilöin. […] Mielestäni Singerin tarina on melkein aina jännite uuden ja vanhan tai taivaallisen ja maallisen välillä. Usein nämä ovat samoja asioita niin, että vanha ja väistyvä on taivaallista itseltään Jumalalta uuden ja haluttavan ollessa maallista.
Kuin oma poika on koottu eri tavalla. Jännite uuden ja vanhan tai taivaallisen ja maallisen välillä ei ole etualalla. Useimmat novellit tuntuvat tarinoilta siitä, kuinka sen henkilöt ovat jotenkin väärässä paikassa ja että heidän joutumisensa esimerkiksi väärään hotelliin (”Matkalaukku”) on vain yksi ilmentymä siitä väistämättömästä totuudesta, että he ovat eksyksissä.
Tarina ”Kateissa” on teemassa jo otsikkonsa tasolla: siinä musertunut mies kertoo tarinaa vaimostaan, joka kadottaa asioita, pelkää kadottavansa lapsensakin, ja katoaa lopulta itse. Tässä, kuten monessa muussakin kokoelman tarinassa, on myös vivahde yliluonnollisesta pahantahtoisuudesta. Henkiin ei voi enää luottaa kuten vanhassa maassa ehkä saattoi, eikä katumuskaan välttämättä tuota pelastusta. Välillä jopa kuolemaa edesauttava väärässä paikassa ja ajassa olemiseen vievä tapahtumasarja saa alkunsa harmittoman tuntuisesta leikinlaskusta, kuten novellissa ”Pila”.
Kokoelman avaava ”Pikku suutarit” tuntuu aluksi poikkeukselta tässä kokonaisuudessa. Se kertoo suutarista, jonka pojat lähtevät Amerikkaan ja rikastuvat. Lopulta vanha ja hauras isä tuodaan sinne myös, ja kaikesta vieraudesta huolimatta hän löytää uuden onnellisuuden pihamaan kenkäverstaassa. Lopulta kokoelman luettuaan alkaa miettiä, oliko onnellisuuden ehtona dementoituminen ja se, ettei enää ymmärtänyt olevansa perinpohjaisen vieraassa ja oudossa paikassa. Mielenkiintoista, kuinka tarinat vaikuttavat toisiinsa lukijan päässä.
Useimmissa novelleissa kertojana on vanha kirjailija, toimittaja tai tutkija, mutta hän ei mitenkään tunnu kehyskertomuksen osalta tai toimijalta. Tämä ei ole hänen tarinansa, vaan joukko hänen kaltaisesten eksyneiden tarinoita. Toistan itseäni aikaisemman kokoelman merkinnästä: hienoja tarinoita.