Harmittelin taannoin tyylin ja sisällön erillisyyttä José Saramagon teoksissa. Kyse on kai siitä, että hänen oma tyylinsä on erottuvuudessaan minua ärsyttävä. Joku muu saattaa pitää – ja varmasti pitääkin.
Amos Ozin Musta laatikko onnistuu tyylin ja sisällön liitossa tavalla, johon mikään lukemani Saramagon teos ei ole kyennyt. Musta laatikko on erittäin intensiivinen lukukokemus osin juuri valitun tyylin vuoksi.
Ozin romaani on rakennettu kirjeistä ja sähkeistä. Keskeisiä toimijoita ovat kuolemansairas varakas filosofi Alexander Gideon, hänen entinen vaimonsa Ilana, heidän poikansa Boaz sekä Ilanan uusi aviomies Michael Sommo. Välillä Gideonin asianajaja ja asioidenhoitaja Mandfred Zakheim lähettelee varsin suorasukaisia sähkeitä muiden eri mittaisten ja sävyisten kirjeiden väliin.
Kirjein selvitellyn riitaisen avioeron jälkimainingit iskevät kunkin nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, jota ei oikeastaan ole kuin Boaz-pojalla. Gideon tulee menehtymään syöpäänsä. Uskonkiihkoinen Michael on umpikujassa oman oikeamielisyytensä aineellisten realiteettien risteyksessä. Ilanan elämä näyttää sarjalta vääriä valintoja mahdottomissa tilanteissa.
Tämän kaiken setvimiseen käyvät kirjeet, joissa puidaan erityisesti menneisyyttä tai menneisyyksiä. Kirjoittajien tarinat avautuvat heidän omilla äänillään. Vaikuttaa siltä, että vain Boazilla on tulevaisuus – muilla on lähinnä riitainen menneisyys tai riitainen nykytilanne.
Kirjeiden avulla kirjoitettu romaani tuottaa erilaisen tarinan kuin jos kirjailija olisi päättänyt aloittaa Gideonin ja Ilanan kohtaamisista, jotka kerrotaan nyt muistoina – ja muistothan muokkautuvat myös jälkikäteen ja sen perusteella, millainen on nykyinen tilanne. Näin saadaan sekä vahvan subjektiiviset näkökulmat että lukijan suodattama versio siitä, mitä on ”todella” tapahtunut.
Siis: tyylivalinnat ja sisältö yhdessä luovat tarinoita.