Louhen kosto jatkuu: hän usuttaa karhun kalevalaisten kimppuun! Väinämöinen saa taas osoittaa pätevyyttään. Lähtiessään metsästämään karhua hän kyllä toteaa:
”Mieleni minun tekevi,
mieli käydä Metsolassa
metsän tyttöjen tykönä,
sinipiikojen pihoilla.”
Kalevalan alkupuolelta on toki selvää, että tytöt ovat mielessä. Mutta oikeasti Väinämöinen jättää vastaan tulevien neitojen vokottelut sikseen ja kaataa sen karhun! Hän tuntuu ihan eri ihmiseltä kuin Kalevalan edeltävissä Väinämöis-jaksoissa.
Tämä kokoelman 46. runo koostuu paljolti loitsuista ja rituaaleista ja niitä yhteen sitovista kerronnallisista osuuksista: on ”karhunpyytäjän sanat” sekä ”karhun synty”. Minulle tulee lukiessa jotenkin kuumeinen olo – tuntuu kuin kyse olisi huomattavasti suuremmasta asiasta, jotenkin perustavanlaatuisesta, kuin karhun kaatamisesta. Muinaisajan ihmisille näin onkin varmaan ollut. Mutta omaan lukukokemukseeni väistämättä vaikuttaa Rauta-ajan päätösjakso, jossa kerronta hajosi hyvällä tavalla.
Nykyihmisen näkökulmasta karhu vaikuttaa pienemmältä uhalta kuin tautijoukko, joka oli edellisessä runossa tappaa koko Kalevalan väen. Olipa kuinka oli, nyt heillä menee mainiosti ja ymmärrän taas vähän paremmin, miksi Väinämöisestä puhutaan hyvääkin.