Hermann Brochin Unissakulkijat-trilogian toinen osa on Kirjanpitäjä Esch eli Anarkia · 1903 ·. Mutta mistä anarkiasta tässä kerrotaan? Tarinaa lukiessani keskityin enemmän kirjanpitäjä Eschin sisäiseen kokemukseen kuin mahdollisesti hänen ympärillään vallitsevaan sekasortoon, laittomuuteen tai hallinnon puutteeseen.
Voin toki liittää anarkian myös teoksen päähenkilön sisäiseen maailmaan. Samalla tiedän, että sellainen tulkinta tulee enemmän minun ajatuksistani kuin itse tarinan antamista materiaaleista.
Teoksen lukemisen aikaan mietin nimittäin motivaatioon liittyviä asioita päätyössäni. Pohdiskelin motivaation lajeihin ja käyttäytymisen säätelyn teemoja.
Näin minun oli hyvin helppo – ehkä liiankin helppo – lukea Eschin tekoja ja ajatuksia sellaisesta näkökulmasta, että vaikka hän toimikin maailmassaan aktiivisesti, hänellä ei lopulta ollut tekemisissään sellaista ohjaavaa periaatetta tai hänen itsensä tavoittamaa syytä, joka olisi antanut sille mielekkyyden. Tietyllä tavalla hänen toimintansa oli ei-intentionaalista, vaikka hän kaikenlaista aikoi ja toteuttikin. Samalla hän kuitenkin oli sellaisen sisäisen anarkian tilassa, että varsinaisesti hän ei hallinnut itseään tai toiminut kovinkaan yhtenäisenä järjestelmänä.
Liehittelemänsä vanhemman rouvan moraalisen arvostelun kohteeksi jouduttuaan Esch kokee itsensä julkeaksi ja alhaiseksi, mutta huomaa myös toivovansa jotakin kiintopistettä hyvälle ja pahalle:
Ja Eschistä tuntui hyvältä sekin, että tässä oli kerrankin ihminen joka oli selkeästi ja määrätietoisesti mitä oli, ihminen joka tiesi missä oli oikea, missä vasen, missä oikea ja väärä. Hetken ajan hänestä tuntui että tässä nyt oli se kaivattu piste, joka selkeänä ja järkkymättömänä kohosi esiin yleisestä epäjärjestyksestä, se johon saattoi takertua; […]
(suom. Oili Suominen)
Tavallaan Esch haluaisi mielestään ”pelastaa” erään Ilonan kurjalta kohtalolta, jota on tälle kuvitellut, mutta hän eksyy kaikenlaisiin liiketoimiin, joiden liittyminen tähän mielestäni luuloteltuun tavoitteeseen on heikko – Eschiä ei oikein ohjaa sisäistettyjen arvojen maailma.
Muilta kysymättä Esch päätti omin päin mennä vaatimaan, että Kansanvahti julkaisisi selostuksen otteluista. Mutta toimituksen likaisenvalkoisen oven edessä hän tajusi selkeästi, että hänet taas oli tuonut siihen jokin vallan muu. Itse asiassa koko käynti oli täysin mieletön ja turha; paini oli hänelle yhdentekevää, eihän siitä ollut mitään hyötyä edes Ilonalle, jopa Ilonankin vuoksi piti tapahtua jotakin tärkeämpää, lopullisempaa, ja hänelle oli täysin selvää sekin ettei Kansanvahti julkaisisi mitään selostuksia, kun se kerran joidenkin proletaaristen ennakkoasenteiden tähden ei tähänkään mennessä ollut niitä julkaissut.
(suom. Oili Suominen)
Tämän havahtumisen jälkeen Eschin ajatukset kulkevat siihen, että onhan selkeä ero porvallisen ja proletaarisen maailmankatsomuksen välillä kuitenkin hyvä asia. Esch etsii maailmasta arvoja, joihin tarttua, ja yrittää luoda tavoitteita, jotka olisivat hänelle tärkeitä – mutta enimmäkseen hän epäonnistuu ja sisäisessä kokemuksessa toiminnan syistä on jonkinlainen ei-intentionaalinen anarkia.
Tarinan loppu on sikäli moniselitteinen, että on vaikea sanoa onko kysymys luovuttamisesta, tyytymisestä vai arvojen ja tavoitteiden harkinnan myötä uudenlaisesta sitoutumisesta. Hän asettuu sopivaan rooliin tai luo roolinsa, johon asettuu. Ainakin tämä lukija jää kuitenkin miettimään, oliko hänen sarjan nimen mukaisesti unissakulkija ennen sitä vai vasta sen jälkeen.