Jos tarina lähtee siitä, että salaperäinen muukalainen aikoo opettaa päähenkilön kävelemään ilmassa, suhtaudun lähtökohtaisesti myönteisesti.
Paul Austerin romaanissa Mr Vertigo tuntuu olevan aluksi jotakin todella amerikkalaista. Päähenkilö, nuori valkoinen poika Walt elää intiaaninaisen, mustan nuorukaisen ja hänet ohjattavakseen ottaneen unkarinjuutalaisen Yehudin kanssa. Kaksi viimeksi mainittua joutuvat lähtemään tien päälle Ku Klux -klaanin murhattua muut.
Walt oppii kävelemään ilmassa. Hän kiertää markkinoita Yehudin kanssa, ja he kulkevat kohti suurinta esitystään ja menestystä – eivätkä tietenkään vailla vastoinkäymisiä.
Mr Vertigon tarinassa valloittavinta on se, että ilmeisen fantastinen elementti – ilmassa käveleminen – on vain osa tarinaa ja pelkkä muisto sen puolivälin jälkeen. Elämäänhän mahtuu muutakin, ja parempi niin, kun suuret suunnitelmat eivät toteutuneetkaan. Walt hakee kostoa kulkurina, pätevöityy gangsterina ja pärjää laillisessakin liiketoiminnassa. Viimeiset vuosikymmenet käydään läpi muutamassa sivusssa.
Lopulta ei ole niin väliä, kävelikö hän ilmassa vai. Se on menneisyyttä niin kuin jollakulla toisella harrastus tai yritys, joka ei johtanutkaan menestykseen.
Onko juuri se sitä amerikkalaisuutta?