Don DeLillon Esittäjä muistuttaa tunnelmaltaan jossain määrin Torgny Lindgrenin Kimalaisen mettä -pienoisromaania. Kummankin miljöössä on lähinnä muista eristäytynyt ihminen ja merkittävä osa tapahtumista on päähenkilön sisäisessä maailmassa. Molemmissa elementtinä on myös tietty omalakisuus: ne irtaantuvat jonkin verran mutta eivät kokonaan arkitodellisuudesta, joten mukana on koko ajan tarkkaavaisuutta vaativa vieraus.
Esittäjän tarina on kuvattavissa periaatteessa yksinkertaisesti: päähenkilö on performanssitaiteilija, jonka aviomies tekee itsemurhan, ja tämän jälkeen päähenkilön surutyön keskelle ilmestyy salaperäinen ja hieman epämääräinen olento, jonka päähenkilö nimeää herra Tuttleksi ja joka kertoo oudolla tavalla asioita, joita hänen ei pitäisi voida tietää. Lopulta päähenkilö ottaa herra Tuttlen olemuksen osaksi performanssiaan.
Hän katsoi Tuttlea, sarjakuvapäätä ja -vartaloa, leuatonta tikku-ukkoa joka kuitenkin osasi herättää Reyn eloon ilmassa, joka hyökyi sen keuhkoista äänielimiin – ilmasta äänteitä, äänteistä sanoja, ja sanoista mies kun sanat muovautuivat tarkasti sen huulilla ja kielellä.
Hän kuiskasi: ”Mitä sinä teet?”
”Minä teen. Sitä kyllä tätä. Sano muutamia sanoja.”
Puhutko joskus? Katso minua. Puhuitko sinä joskus Reyn kanssa? Sillä tavalla kuin me puhumme nyt.”
”Me puhumme nyt.”
On tietysti niinkin, että muukalaisen näkökulmasta päähenkilön hengitys- ja joogaharjoituksen sekä oman kehonsa muuntelu toisenlaiseksi voi olla jotakin toismaailmasta. Näin lukijakin on tavallaan maailmojen välissä.
On vaikea sanoa, mistä tarinassa on kyse, ja se on osa tarinan hienoutta.