Arthur C. Clarken rivi jatkuu, mutta mitä myöhäistuotannosta voisi sanoa? Tilasin lukioaikana 3001: The Final Odyssey -romaanin Amazonista – ehkä samassa lähetyksessä kuin William Gibsonin Idorun, mutta en muista siitä muutoin mitään. Silloin paketin odottelu ehkä vähän jännittikin. Jalavan muinaismuistosarjassaan vuonna 2010 julkaisema Jumalan moukari lienee tuorein suomennettu romaani, ja sen ilmestymistä ihmettelin kovin. Jumalan moukarin pitäisi tuntua vähän kiusalliselta sekä Clarkelle että Jalavalle, sikäli köykäinen esitys on kyseessä.
Eniten tässä rivissä kuitenkin on mietityttänyt Ernest Clinen Ready Player One. Sehän oli ilmestymisvuonnaan 2011 ja sen jälkeenkin myyntimenestys. Elokuvaoikeudetkin menivät kaupaksi ennen romaanin julkaisemista.
Itsekin luin kirjan innokkaana sen ilmestyttyä suomeksi. Toki se on liian pitkä, muttan jokin sen häpeämättömässä nostalgisuudessa vetosi. Edeltävällä vuosikymmenellä internetin nurkkia olivat vallanneet aikuisiksi kasvaneet pojat, jotka muistelivat menneisyytensä populaarikulttuuria kyynisen lempeästi hassutellen: Angry Video Game Nerd, Nostalgia Critic… mitä näitä nyt olikaan.
Ready Player One tuntui ensin lempeältä, ihastuttavan tosissaan etenkin 1980-luvun populaari- ja videopelikulttuurista ammentavalta seikkailulta. Myöhemmin aloin miettiä, oliko siinä kaikki – tai että oliko tarinasta välittyvä viesti peräti jotenkin… väärin.
Useimmiten tarinan ”opetus” on tietenkin enemmän tai vähemmän lukijan tulkinta, mutta joidenkin tarinoiden on muita helpompi tulkita välittävän tietyn viestin. Ready Player One ei ole hillittömän alleviivaava viestissään, mutta tarkoituksella tai vahingossa se on minusta helppo lukea niin, että ”sinäkin olet maailman paras ja tärkein ihminen ihan vain siksi, että satut tunnistamaan nämä populaarikulttuuriviittaukset”.
Tarinan päähenkilöhän on tällainen maailman paras ja tärkein ihminen, koska on uppoutunut tarinan maailmass kaukaisuuteen menneisyyteen eli 1980-lukuun ja sen kolikkopeleihin ja elokuviin. Hänen ei tarinassa tarvitse oikeastaan oppia mitään uutta: hänen täytyy vain käyttää tietojaan oikein pelastaakseen maailman tai rikastuakseen. Päähenkilön rooli on ikään kuin hänen synnyinoikeutensa, tai ainakin lunastettu syventymällä triviaan.
Suoraan sanottuna se on kuin kyyninen käsihoito seksityöntekijältä, joka kuiskailee asiakkaalle juuri niitä kehuja, joita tämä haluaa kuulla.
Ei siis aitoja haasteita, ei kasvua ihmisenä tai sankarina, vaan ylistys maailmalta – ”olit sittenkin oikeassa koko ajan” – ja toiseksi palkinnoksi hillitön omaisuus.
Hmm. Elikö kirjailija itse asiassa tätä hetken, kun teos oli menestys? Mielenkiintoinen metataso hänen tarinansa kokonaisuudessa.
Lopuksi: jos lukisin Eoin Colferin jatkon Linnunradan käsikirjalle, pitäisi varmaan lukea alkuperäinen sarja uudestaan. Onko siinä kesäsarjan idea?