Torgny Lindgren loi romaanissaan Kimalaisen mettä jokseenkin omalakiselta pienoismaailmalta tuntuvan miljöön. Nyt sain luettavakseni hänen novellikokoelma Oikea Maisema, ja samankaltaista taiturimaisuutta siinäkin on. Eivät ne ole omia universumeitaan kuten Peter Høegin tarinat. Nämä saattavat välillä hennosti viitata toisiinsa – mutta toki niissä annetaan ymmärtää, että maailmaa voi olla kertomusten ulkopuolellakin.
En tiedä, kuinka paljon suuri osa Oikean Maiseman viehätystä liittyy tarinoiden tapahtumiin. Ehkä idea ja tunnelmat tenhoavat enemmän.
On puu nimeltä Una, joka parantaa ja jonka kertomuksen lopussa todetaan, että
Valitettavasti tästä omalaatuisesta elämäntavasta johtui, että kaikki polut ja tiet muuhun maailmaan ovat kasvaneet umpeen ja kadonneet, yksipuolisen elinkeinoelämänsä takia kylä on täydellisesti irtaantunut sivilisaatiosta. Me emme löydä sitä.
Tarina ikään kuin sulkeutuu mennessään kohti päätössanojaan. Se todellakin loppuu eikä takaisin voi päästä.
Puista puhutaan myös Lillebergin Eliksestä, joka oli vahva – pituutta oli kuusi jalkaa ja seitsemän tuumaa, painoa viisitoista leiviskää. Hän raivasi kymmenen tynnyrinalaa peltoa yhdessä kesässä.
Ei, minulla ei ole aavistustakaan, mitä nämä mitat tarkoittava – mutta tenhoa niissä on.
Elis hakkasi koko Klåvavuoren paljaaksi.
Lootin vaimon tarinakin kerrotaan uudelleen. Se kerrotaan niin, että Lootin vaimon tietämyksestä kumpuaa vihannesten viljely.
Alfred Krummes jää tilalleen neutraalille vyöhykkeelle Saksan jakautuessa. Hänestä tulee kuuluisuus, vaikka hän vain lähinnä elää elämäänsä. Lopulta hänelle ja vain hänelle esiintyy sirkus, ja hän yrittää paeta.
Kun hän ehti viimeisen kapean ojan luo, hän taipui takakenoon ja ponnisti terveellä vasemmalla jalallaan, ja silloin sotilaat sanoivat toisilleen: Hän ottaa vauhtia! Hän aikoo loikata!
Ja he ampivat hänet kesken hypyn.
Julmaa. Absurdia. Mutta kiehtovaa.