Elämäntarinahan ei ole mikään yksiselitteinen juttu. Se ei ole vain henkilöhistoria, ei vain ansioluettelo tai mikään muukaan näennäisen objektiivinen kronologinen lista. Elämäntarina – olipa se kerrottu itselle eli syntynyt omassa päässä tai luotu muita varten ellei jopa muiden tulkitsemana – on valikoitu ja muokattu. Se on yksi mahdollinen näkökulma elettyyn elämään.
Paul Austerin Illuusioiden kirja kertoo 1900-luvun alun vähän tunnetun mykkäelokuvanäyttelijän Hector Mannin elämäntarinan selvittämisestä. Samalla kertohenkilökin tietenkin kertoo omaa elämäntarinaansa, ja selviääpä siinä tietenkin muidenkin ihmisten elämästä yhtä sun toista.
Mutta mikä tekee elämäntarinasta mielenkiintoisen? Illuusioiden kirjan alkupuolella vaikuttaa siltä, että näyttelijän tarina on aidosti ristiriitainen, ehkä mahdotonkin. Koska romaanin lajityypistä ei lukijalla vielä silloin ollut tietoa, heräsi kiinnostus: ehkä kaikkea ei voikaan selittää, ehkä lähtöoletus näyttelijästä onkin virheellinen. Ehkä Illuusioiden kirja johdattaa illuusioiden taakse ja paljastaa, että siellä ei ollutkaan mitään sellaista, jonka olisi voinut etukäteen kuvitella.
Kaikelle on kuitenkin luonnollinen selitys, vaikka se kovin epätodennäköinen onkin. Mahdottomia ei tapahdukaan – mikä onkin hieman harmillista. Toisaalta Hector Mannin elämäntarina tulee ilmi lähinnä muiden kertomana. Se on heidän valikoimaansa ja lopulta kertojahenkilön tulkitsemaa. Kuolemankielissä viruva Hector ei ehdi sanoa montakaan sanaa, kun kertoja hänet lopulta löytää.
Onko Illuusioiden kirja nimensä veroinen ja tarinaa havainnon harhoista, väärin tulkituista aistimuksista? Enpä tiedä. Elämäntarinat ovat rakennettuja – kuten romaanienkin tarinat – ja tulkittuja, mutta voivatko ne olla harhaisia ja väärin tulkittuja? Sitä nimi kuitenkin vihjaa.