
Tämän hyllyllisen varrella on tarinoita ennakkokäsityksistä.
Stanislaw Lem näytti kirjaston hyllyssä jo lapsena ollessani siltä, että hän on ollut olemassa – ja kirjahyllyssä – aina. Tätä seurasi myös ennakkoluulo pölyisyydestä ja raskassoutuisuudesta. Hänellä ei myöskään mielessäni ollut silloin samanlaista asemaa kuin vaikkapa Arthur C. Clarkella, jota oli syytä lukea tieteiskirjallisen yleissivistyksen vuoksi. Voi olla, että luin Lemin teoksia vasta parikymppisenä. Jos nyt pitäisi valita, lukeako uudestaan Lemin vai Clarken teoksia, valinta olisi luultavasti Lem.
Luin Doris Lessingin Shikasta-romaania eräänä jouluna Lieksassa. Jo kansi näytti luotaantyöntävältä. Siinä lie teoksen koko otsikko Shikasta: Asia: Kolonisoitu planeetta 5: Henkilökohtaisia, psykologisia, historiallisia dokumentteja: Vierailijana planeetalla: JOHOR (George Sherban), lopun aikojen 87. lähettiläs (aste 9)? Luulin Stanislaw Lemin olevan raskassoutuinen häneen tutustumatta mutta Lessingsin Shikastan totesin sellaiseksi tutustumisen jälkeen. En usko, että edes harkitsin sarjan seuraavan osan aloittamista.
C. S. Lewisin töistä minulla ei ollut erityisen suotuista ennakkokäsitystä. Luin kuitenkin hänen Ransom-trilogiansa loppuun, vaikka se muuttui osa osalta sietämättömämmäksi. Kosmisen hyvän ja pahan kaksoiskierre? Hoh hoi. Saisi olla hienovaraisempaa.
Kaksi ennakkokäsitystä osoittautui siis jokseenkin oikeaksi – Shikastaa ja Ransom-trilogiaa koskevat. Käsitykseni Stanislaw Lemistä oli väärä. Jos pitäisi valita, eläisikö toisin sikäli että olisi jättänyt Shikastan ja Ransom-trilogian lukematta mutta samalla samalla olisi jättänyt Lemin? Ei missään nimessä. Yksin Solaris on sen arvoinen, että päästäkseen sen äärellä kannattaa mennä monenkin heikon teoksen läpi.