Jos Takeshi Kaikon romaanin tarinan tiivistää, se on seuraava: tyytymättömät mies ja nainen palaavat entiseen ja yrittävät uppoutua johonkin merkityksiä antavaan, mutta kaikki jatkuu siitä huolimatta samanlaisena.
Kirjan kansilehdessä suomentaja Kai Nieminen kertoo, ettei aluksi saanut otetta teoksesta: teksti oli kyllä kiehtova, mutta tukipisteet puuttuivat ja kääntäminen mateli. Tämä ei ole lukijalle lupaava lähtökohta.
Kääntäjä kuitenkin vakuuttaa myös, että lopulta Kesän pimeys sai otteen hänestä eikä romaani tarvinnut enää sen kummempia tukipisteitä kääntyäkseen. Lukijana saatan olla lopulta samaa mieltä.
Ruoka, seksi ja menneisyys täyttävät kirjan sivut. Tarinaa ei ehkä edes tarvitse tiivistää tämän blogin alkulauseeksi: tiivistys on kaikki, mitä tarinassa on. Se sisältää paitsi tarinan tapahtumat niin myös sen merkityksen ja sanoman, jos sellaista on: kaikki jatkuu yrityksistä huolimatta samanlaisena.
Tyytymättömät mies ja nainen eivät saa romanssistaan irti sen enempää kuin kymmenen vuotta aikaisemminkaan. Nainen saa väitöskirjansa valmiiksi, mutta se ei tee mitään sen valmiimmaksi tai merkityksellisemmäksi. Mies lähtee taas tarkkailemaan sotaa, niin kuin aikaisemminkin, ja eron myötä kymmenen vuoden takainen asetelma toistuu. Mikään ei muutu, paitsi jossakin vaiheessa – jos tarina jatkuisi tarpeeksi kauan – jonkin toistumisen syklin päätteeksi mies ja nainen menettäisivät kykynsä jahdata aistinautintoja ja kuolisivat vanhuuteen. Mutta Kesän pimeys ei ole tarina siitä – se ei kerro turhuuden raukeamisesta vaan sen toistumisesta.