Don DeLillo on uusi tuttavuus Keltaisessa kirjastossa. Hän ei ole minulle muutenkaan tuttu entuudestaan. Tällaista itselleen uutta kirjoittajaa lähestyy usein hieman tarkkaavaisemmin kuin jo jollakin tavalla tuttuja. Millaisia tarinoita Don LeLillo kirjoittaa ja kuinka tämä romaani niitä edustaa?
Tutustuminen alkaa romaanista Valkoinen kohina, jossa on kolme toisistaan erottuvaa osaa. Ensimmäinen on ”Aaltoja ja sätelyä”, ja tuntuu ettei siinä ole varsinaisesti tarinaa vaan lähinnä lievästi huvittavaa miljöön rakentamista ja törmäilyä. Ensimmäinen osa kestää kuitenkin liian pitkään ollakseen vain tarinan elementtien esittelyä – varsinainen tarina ei oikein sivumäärästä huolimatta etene.
Toinen osa ”Ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma” vakavoittaa kerrontaa. Tarinan kannalta tapahtuu mielenkiintoinen ilmiö: toinen osa ottaa mukaansa ensimmäisen osan elementit, mutta käyttää niitä lähtökohtien kanssa kovin erilaisen tarinan kertomiseen. Tapahtumissa on vähemmän komediaa ja enemmän uhkaa myrkkypilven kulkiessa tapahtumapaikkojen yli ja päätyessä kosketuksiin päähenkilön kanssa. Ei huumori kokonaan unohdu, mutta siinäkin on vähän eri sävy kuin ensimmäisessä osassa.
Kolmas osa ”Dylarama” ottaa taas aikaisemmat elementit ja punoo niistä sävyltään kolmannenlaista tarinaa. Myrkyt haihtuvat ilmasta mutta epätoivo jää väreilemään. Tarinaa tulee sävyttämään myös päähenkilön puolison uskottomuus ja suorastaan tieteiskirjallinen lääke, joka poistaa kuolemanpelon.
Valkoisen kohinan tarina ei joka osassa ala ikään kuin alusta kuten vaikkapa Jos talviyönä matkamies -romaanissa. Jollakin tavalla se kuitenkin joka osan päätteeksi pysähtyy ja asettuu uudenlaiseen valaistukseen ennen kuin jatkuu taas. Valaistuksen vaihtuminen peittää jotain ja paljastaa jotain tarinasta.