Novellikokoelmat ovat tässä blogissa vaikeita. Pitäisikö yrittää keksiä jokin läpileikkaava tarinallinen teema vai tiivistää erillisiä juonia? Saul Bellowin Löyhäsuinen mies ja muita kertomuksia sisältää viisi pitkähköä novellia, joilla ei ole välttämättä niin paljon yhteistä, että kokoelmaa voisi sanoa jotenkin teemoitetuksi.
Tarkastellaan kuitenkin hetki kokoelmalle nimensä antanutta novellia ”Löyhäsuinen mies”. Se on noin 70-sivuinen kirje. Se on sarja anteeksipyyntöjä ja selittelyjä, mutta samalla se tuntuu myös antavan aihetta uusille anteeksipyynnöille.
Ennen kirjoitettiin enemmän kirjeitä. Koska posti kulki hitaasti, ne saattoivat usein olla pitkiäkin. Nythän meillä on pikaviestit ja jälki sen mukaista.
”Löyhäsuista miestä” ei kai kuitenkaan voi pitää aidon kirjeen tuntua tavoittelevana. Siihen se on liian täydellinen – se kertoo tarinan lähtökohtineen ja käänteineen liian hyvin. Se ei ole sellainen, jonka anteeksipyytelevä ja selittelevä ihminen oikeasti kirjoittaisi. Se on vähän niin kuin riidat elokuvissa: kukaan ei puhu toisen päälle tai sekoile sanoissaan. Miksi puhuttaisikaan päälle – se haittaisi katsojan kokemusta.
Juuri tässä on kaunokirjallisuuden idea: tarinoiden ei ole tarpeen dokumentoida todellisuutta – fiktiivisen kirjeenkään muodossa – vaan puristaa siitä tarinaksi jotain olennaista.