Tämä on väkevää tekstiä.
Herta Müllerin toisiinsa liittyvien novellien ja pienoisromaanin kokoelma Matala maa luo lukijalle tunnelmia, joissa tarinoiden varsinaiset tapahtumat ovat toissijaisia. Konkreettinen ja metaforinen sekoittuvat tavalla, joka ei aina paljasta, mitä on tapahtunut, mutta joka silti kertoo, mikä on tärkeää.
Ensimmäinen novelli ”Hautajaispuhe” kuvaa unta, mutta sen tunnelma leimaa koko teosta.
Kaikissa kuvissa isä oli jähmettynyt kesken liikkeen. Kaikissa kuvissa isä näytti siltä kuin ei tietäisi mitä tehdä. Mutta isä tiesi aina mitä tehdä. Siksi kaikki kuvat olivat vääriä. Kaikista niistä vääristä kuvista ja kaikista hänen vääristä kasvoistaan huoneeseen oli tullut kylmä. Halusin nousta tuolilta, mutta oli jäätynyt puuhun kiinni. Pukuni oli läpinäkyvä ja musta. Liikahtaessani se ritisi. Nousin ja kosketin isän kasvoja. Ne olivat kylmemmät kuin huoneessa olevat esineet. Ulkona oli kesä. Kärpäset pudottelivat lennosta muniaan. Kylä makasi leveän hiekkatien kahta puolta. Tie oli kuuma ja ruskea ja kärvensi kimalluksellaan silmät päästä.
Voimakkaista uninäyistä edetään tytön kasvun kuvaukseen. Ympäristö on ankara, mutta ei vailla tietynlaista taianomaisuutta ja ihmetystä uuden edessä. Näissäkin tunnelmissa on väliaikaisuuden tuntu, mutta se on erilainen kuin vaikkapa Ray Braduryn kirjoittaessa. Silloin lapsuuden päättyminen on haikeaa, mutta Matalassa maassa siinä on aikamoista uhkaavuutta.
Eikä isäsi koskenut minuun silloinkaan, kun poimimme kirsikoita siellä suuressa viinitarhassa jossa ei ollut ristin sielua. Seistä jökötti vain siinä vieressä ja syljeksi koko ajan niitä märkiä niljakkaita kirsikankiviään, ja silloin minä tiesin että hän pieksäisi minut vielä monta kertaa tässä elämässä.
Perheväkivalta tuntuu yhtä väistämättömältä kuin kotieläinten teurastuksen opettelu.
Mutta maailma muuttuu, ja osa kyläläisistäkin lähtee kaupunkiin. Mutta ”[k]aupunki on kyllästetty tyhjyydellä” ja
Nyt kaikkien katujen kaikki kadunlakaisijat puhuvat yhteen ääneen. Kuljen heidän puheensa läpi, heidän huutojensa vaahdon läpi, pirstoudun, putoan merkitysten syvyyksiin.
Harpon pitkin askelin. Kävelen jalkani irti.
Tie on lakaistu pois.
Näiden näkyjen ja hauta Herta Müller kertoo vahvaa tarinaa, mikä se ikinä onkaan.