Musiikkiyhtyeen historiikki on sekin jonkinlainen elämäkerta eli tarina. Jussi Hyyrysen, Janne Mannosen, Jarkko Martikaisen, Petri Tiaisen ja Valtteri Tynkkysen muodostaman YUP-yhtyeen suosion nousu ja huippu sijoittuvat 2000-luvun vaihteen kummallekin puolelle. Hippo Taatilan kirjoittama teos viritti minut muistelemaan omaa historiaani yhtyeen musiikin parissa. Tässä lyhyen muistelman ensimmäisessä osassa keskityn yhtyeen tarinaan ensimmäisistä englanninkielisistä julkaisuista toiseen suomenkieliseen albumiin saakka. YUP:lle tämä tarkoittaa vuosia 1990-1994 ja minulle luultavasti vuosia 1998-1999 lukuun ottamatta englanninkielistä materiaalia, jota kuulin vasta 2003.
Ensikosketukseni yhtyeeseen sain ystäväni kautta. Muistan varmaksi, että kuuntelussa olivat etenkin Turpasauna-lyhytsoitto sekä ”laulavan salapoliisin” Henri Blavatskyn tarinan kertonut Toppatakkeja ja Toledon terästä -albumi. Samoin pitkäsoitot Yövieraat ja Outo elämä olivat jo ilmestyneet. Internet oli käyttäjiltään ja sisällöltään muuta kuin tänään. En usko juuri kenenkään niin kutsutusta suuresta yleisöstä olleen tietoinen yhtyeen varhaisista englanninkielisistä äänitteistä. Näitä oli kahden lyhytsoiton ja yhden albumin verran. Tutustuin niihin vasta, kun ne koottiin The Hippos from Hell and Other Oddities 1988-1990 -kokoelmalle vuonna 2003. Riittäköön kommentiksi, että olen ehkä melkein kerran kuunnellut koosteen.
Varhaiset lyhytsoitot Turpasauna (1990) ja Julmasti juhlallista (1991) ovat hauskoja levytyksiä. Ensimmäistä kertaa minun korvissani kerrottiin musiikissa pidempää kuin yhden kappaleen mittaista tarinaa. Lisäksi tarinat olivat varsin absurdeja ja ehdottomia, mikä varmasti vetosi nuoren mielenmaisemaan. Sen sijaan ensimmäinen suomenkielinen albumi Huuda harkiten (1991) ei huvittanut samalla tavalla. Se oli hajanainen ja yksittäiset kappaleet olivat harvoin iskeviä. Nykyään sitä ei oikeastaan tule kuunneltua. Albumin jälkeen ilmestynyt ensimmäinen suomenkielinen single eli Paratiisin sahakielet / Daavidin fuzz (1992) on sekä minun kuulokuvassani että Taatilan kirjauksissa hyppäys seuraavalle tasolle.
Seuraava albumi eli Toppatakkeja ja Toledon terästä (1994) on kunnianhimoinen ja varsin onnistunut yritys kertoa levyn mittainen tarina. Kertomus on aikaisempien suomenkielisten lyhytsoittojen tapaan arkirealismista irrallaan, mutta pysyy koossa erittäin hyvin. Yhtyeen elämäkerrasta jää kuva, että tähän suuntaan ei voinut enää kulkea pidemmälle. Näin se varmaan olikin, ellei olisi ollut mahdollista tehdä seuraavaksi jotain Absoluuttisen Nollapisteen Suljetun tasoista. Toppatakkeja ja Toledon terästä on itselleni huomattavasti miellyttävämpi kokonaisuus kuin Huuda harkiten, mutta tarinan selvittämisen jälkeen se ei ole ollut kovinkaan aktiivisessa kuuntelussa.
Vuosina 1990-1994 YUP teki kaikenlaista ja kurkotti moneen suuntaan. Sekä taito että näkemys kasvoivat, intoa oli siinä kuin ehdottomuuttakin ja – kenties – kaikki tuntui olevan vielä mahdollista. Kuulostaa nuoruudelta ja vähän samanlaiselta rönsyilyltä kuin mitä itselläkin elämässä oli tähän tuotantoon tutustuessa vuosina 1998 ja 1999. YUP oli tällöin jo toki ehtinyt nuoruutta seuraavaan vaiheeseen. Hippo Taanila alustaa sen näin (s. 113):
”Neljännesvuosisadan rajapyykin häämöttäessä moni on kuitenkin ikänsä ja kokemuksensa puolesta valmis kääntämään äänenvoimakkuusnappulat kaakosta takaisin koilliseen. YUP:lle aikuistumisen hetki koitti loppukesästä 1994. […] Bändi alkoi olla valmis tinkimään joistain aiemmista periaatteistaan, kunhan omimman mission toteuttaminen olisi edelleen mahdollista.”
Näistä ajoista eli vuosista 1994-1998 kertoo seuraava YUP:n tarinaa – ja vähän omaanikin – käsittelevä merkintä.