Jean Rouaudin sukutrilogian ensimmäisestä osasta arvelin, että tietynlainen tunnelma on tärkeämpi kuin tarkat tapahtuvat, ja mielessä velloi kysymys: miksi tämän sukutarinan pitäisi kiinnostaa minua. Toiseen osaan löysin itselleni mielekkään tulokulman: tarina voi kertoa eri asioista riippuen siitä, missä järjestyksessä sen tapahtumat kerrotaan.
En lähestynyt päätösosaa mitenkään erityisellä innolla. Se oli kuitenkin kolmikosta sujuvin lukukokemus.
Syy on kenties se, että Maailma, likimain kertoo melko yksinkertaisen mutta kiinnostavan tarinan, jossa tapahtumia kykenee hyvin tarkastelemaan päähenkilön ja hänen ympäristönsä näkökulmasta. Kirjoittaja esittelee lukijalle tarinan kautta keskeiset jännitteet, joiden vuoksi tarinan tulisi häntä kiinnostaa. Nämä jännitteet liittyvät päähenkilönsä yksilönkehitykseen, ihmissuhteisiin ja yhteiskunnallisiin olosuhteisiin 1960-luvulla. Niissä on jotain, johon pystyy matkankin päästä kiinnittymään, vaikka voimakas samaistuminen ei olisikaan mahdollista.
Ensimmäisen osan äärellä mietin myös, että toisella lukukerralla luultavasti huomaisi asioita, jotka ensimmäisellä kerralla jäivät syrjään. Sama pätisi koko trilogiaan. Onko sen tarina kuitenkaan ensimmäisellä lukukerralla osoittanut, että kannattaisi aloittaa alusta?
Ei ainakaan minulle.