Péter Nádas on uusi tuttavuus Keltaisessa kirjastossa. Hänen teoksensa Erään sukuromaanin loppu on ilmestynyt alun perin jo vuonna 1977, eli aivan tuoreesta maailmankirjallisuudesta ei sen suomeksi tullessa vuonna 2000 enää ollut kyse.
Jostain syystä se kuitenkin tuntuu ihan modernilta hiljattain lukemieni rinnalla. No, voi olla että Grass ja Saramago tuoreinekin teoksineen ovat sidoksissa 1900-luvun alkupuolelle.
Toisaalta Erään sukuromaanin lopun tarina on sidottu parin vuosituhannen takaisiin tapahtumiin.Tuntuu kuitenkin kuin tuo tarina Jeesuksen ajan Jerusalemista kommunistiseen terroriin Unkarissa syötettäisiin lukijan mieleen kiihkeissä purskeissa.
Tämä johtuu eräästä tyylivalinnasta. Erään sukuromaanin lopussa ei nimittäin tunneta kappalejakoja. Jokainen luku – olipa se missä ajassa tahansa – on otettava kerralla, kokonaan ilman taukoja.
Tämä palvelee tarinaa. Se tekee kokonaisuudesta intensiivisen ja sitoo menneisyyden tarinansa nykyhetkeen. Vaikutus on siis toinen kuin Saramagon ylipitkissä kappaleissa ja lauseissa, joita ei lopeta edes puhujan vaihtuminen. Sellainen vain vieraannuttaa ja väsyttää, koska se ei palvele mitään tarinassa.
Sen sijaan Erään sukuromaanin loppu on paremmalla tavalla uuvuttava tarina.