Keltainen kirjasto #322: Minun vuosisatani

Julkaistu: 12.12.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Jos noudattaisin maneereitani, aloittaisin näin: ”Günter Grassin Minun vuosisatani on tarina 1900-luvusta.”

En kuitenkaan aloita niin, koska lause ei mielestäni pidä paikkaansa. Tekee mieleni väittää, että Minun vuosisatani ei ole tarina ensinkään.

Teos koostuu sadasta luvusta – tavallaan – yhdestä jokaiselle vuodelle alkaen vuodessa 1900. Ne ovat lukuja vain tavallaan, koska ajattelen lukuja romaanissa saman tarinan osina. Tässä kokoelmassa ei ole yhtenäistä juonta, ellei koko 1900-luku ajattele yhtenä tarinana, mutta silloin tarina ymmärretään varsin väljästi. Tarinahan ei ole vain tapahtumien kokoelma.

Ovatko Minun vuosisatani luvut sitten omia tarinoitaan, eli onko teos enemmän novellikokoelma kuin romaani? Luvut eivät ole kokonaisia tarinoita, vaan ne ovat oikeastaan palasia mahdollisista tarinoista. Harvoin niissä on alkua, keskikohtaa ja loppua.

Välillä – etenkin loppua kohti – fragmenttien keskushenkilönä on Grass itse, ja joskus palasten välillä on jatkuvuutta. Joidenkin vuosien tapahtumat on muita selvemmin etäännytetty vuosistaan kertomalla niistä myöhemmistä vuosikymmenistä käsin. Ensimmäisen maailmansodan vuodet ovat tällaisia.

Kokonaisuudesta muodostuu melko sirpalainen. Voi toki olla, sirpaleisuus on jokseenkin todellisuutta vastaava kuvaus 1900-luvusta.

Minun vuosisatani ei siis ole tarina 1900-luvusta eikä oikeastaan myöskään tarinoita 1900-luvusta. Silti se voi olla omista lähtökohdistaan mielenkiintoinen kuvausta joistakin asioista, jotka 1900-luvun muodostivat.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #321: Varjoja Hudsonin yllä

Julkaistu: 5.12.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Onko Isaac Bashevis Singerin Varjoja Hudsonin yllä tarina sekä henkilöistään sen sisällä että kansakunnasta sen ulkona – siis meidän tosimaailmassamme?

En tiedä, kuinka Singer suhtautui juutalaisiin tai heidän erilaisiin ryhmittymiinsä. En pidä kirjoittajan aikeiden tuntemista välttämättömä minkään tarinan kannalta, vaikka se onkin yksi mahdollinen tulokulma. Vaikka Singerin mielenmaisemaa ei tuntisikaan, hänen kirjoittamiensa hahmojen voi tulkita kertovan näkemyksistä ja ristiriidoista, joita yhteisöissä kirjoittamisajankohtana tavattiin.

Varjoja Hudsonin yllä on täynnä henkilöitä, jotka katuvat valintojaan, kokevat olevansa väärissä paikoissa, ovat kauhistuneita ympäristöstään – niin yhteiskunnasta, yhteisöstään kuin lapsistaankin. He kokevat, että sekä heidän tarinansa että usein koko juutalaisen kansakunnan tarina on mennyt väärin. Yksilö ei yllä ihanteisiinsa ja vieroittaa lapsensakin niistä, ja samalla tämä kuvaa yhteisöäkin. Natsien tekoja ei vähätellä, mutta kriittinen katse tuntuu kohdistuvan usein myös juutalaisiin itseensä – ei itsensä kansanmurhaajina mutta kulttuuristaan luopuvina.

Romaanin tapahtumia voi peilata tosimaailman tapahtumiin. Tarinan tapahtuessa Israelin valtiota ei ollut vielä perustettu, mutta tarinan ulkopuolella se oli ollut olemassa jo vuosikymmeniä. On mielenkiintoinen ajatusleikki, millaisia juuri näiden hahmojen tarinat olisivat olleet, jos se olisi sijoittunut vaikkapa viiden vuoden päähän nyt valitusta ajankohdasta. Olisiko Israelin olemassaolo sellaisena kuin se oli 1950-luvulla antanut henkilöillä eri perspektiivin omaan sekä kansansa menneisyyteen ja tulevaisuuteen?Kerrotut ja koetut elämäntarinathan muuttuvat myös sen mukaan, kuinka kullakin hetkellä elämässä näyttää käyneen.

Useilla Varjoja Hudsonin yllä -romaanin henkilöillä siinä näytti tarinan tapahtuma-aikana käyneen toisin kuin toivoi.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: CLA–COL

Julkaistu: 28.11.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola
Kuva kirjahyllystä: Arthur C. Clarke – Eoin Colfer
Arthur C. Clarke – Eoin Colfer

Arthur C. Clarken rivi jatkuu, mutta mitä myöhäistuotannosta voisi sanoa? Tilasin lukioaikana 3001: The Final Odyssey -romaanin Amazonista – ehkä samassa lähetyksessä kuin William Gibsonin Idorun, mutta en muista siitä muutoin mitään. Silloin paketin odottelu ehkä vähän jännittikin. Jalavan muinaismuistosarjassaan vuonna 2010 julkaisema Jumalan moukari lienee tuorein suomennettu romaani, ja sen ilmestymistä ihmettelin kovin. Jumalan moukarin pitäisi tuntua vähän kiusalliselta sekä Clarkelle että Jalavalle, sikäli köykäinen esitys on kyseessä.

Eniten tässä rivissä kuitenkin on mietityttänyt Ernest Clinen Ready Player One. Sehän oli ilmestymisvuonnaan 2011 ja sen jälkeenkin myyntimenestys. Elokuvaoikeudetkin menivät kaupaksi ennen romaanin julkaisemista.

Itsekin luin kirjan innokkaana sen ilmestyttyä suomeksi. Toki se on liian pitkä, muttan jokin sen häpeämättömässä nostalgisuudessa vetosi. Edeltävällä vuosikymmenellä internetin nurkkia olivat vallanneet aikuisiksi kasvaneet pojat, jotka muistelivat menneisyytensä populaarikulttuuria kyynisen lempeästi hassutellen: Angry Video Game Nerd, Nostalgia Critic… mitä näitä nyt olikaan.

Ready Player One tuntui ensin lempeältä, ihastuttavan tosissaan etenkin 1980-luvun populaari- ja videopelikulttuurista ammentavalta seikkailulta. Myöhemmin aloin miettiä, oliko siinä kaikki – tai että oliko tarinasta välittyvä viesti peräti jotenkin… väärin.

Useimmiten tarinan ”opetus” on tietenkin enemmän tai vähemmän lukijan tulkinta, mutta joidenkin tarinoiden on muita helpompi tulkita välittävän tietyn viestin. Ready Player One ei ole hillittömän alleviivaava viestissään, mutta tarkoituksella tai vahingossa se on minusta helppo lukea niin, että ”sinäkin olet maailman paras ja tärkein ihminen ihan vain siksi, että satut tunnistamaan nämä populaarikulttuuriviittaukset”.

Tarinan päähenkilöhän on tällainen maailman paras ja tärkein ihminen, koska on uppoutunut tarinan maailmass kaukaisuuteen menneisyyteen eli 1980-lukuun ja sen kolikkopeleihin ja elokuviin. Hänen ei tarinassa tarvitse oikeastaan oppia mitään uutta: hänen täytyy vain käyttää tietojaan oikein pelastaakseen maailman tai rikastuakseen. Päähenkilön rooli on ikään kuin hänen synnyinoikeutensa, tai ainakin lunastettu syventymällä triviaan.

Suoraan sanottuna se on kuin kyyninen käsihoito seksityöntekijältä, joka kuiskailee asiakkaalle juuri niitä kehuja, joita tämä haluaa kuulla.

Ei siis aitoja haasteita, ei kasvua ihmisenä tai sankarina, vaan ylistys maailmalta – ”olit sittenkin oikeassa koko ajan” – ja toiseksi palkinnoksi hillitön omaisuus.

Hmm. Elikö kirjailija itse asiassa tätä hetken, kun teos oli menestys? Mielenkiintoinen metataso hänen tarinansa kokonaisuudessa.

Lopuksi: jos lukisin Eoin Colferin jatkon Linnunradan käsikirjalle, pitäisi varmaan lukea alkuperäinen sarja uudestaan. Onko siinä kesäsarjan idea?

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #320: Timbuktu

Julkaistu: 21.11.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Paul Austerin pienoisromaani Timbuktu on olevineen koiran näkökulmasta kerrottu tarina menetyksistä ja toiveista.

Ihmisen – henkilön – näkökulma on tietenkin meille ihmisinä luonteva ja intuitiivinen. Oletamme, että kokemusmaailmamme on muiden ihmisen kanssa riittävän samanlainen jonkinmoiseen samaistumiseen ja ymmärtämiseen. Vaikka arvomaailmat, motiivit ja havainnot eroaisivat, voimme edes jollakin tavalla käsittää tuota vaihtelua sisäisissä maalmoissa.

Ihmisinä kerromme ihmistarinoita.

Filosofi Thomas Nagel kirjoitti vuonna 1974 eli 25 vuotta ennen Timbuktun ilmestymistä artikkelin ”What is it like to be a bat?” Tietenkään se ei kerro siitä, millaista on oll lepakko. Mistäpä edes filosofi sitä tietäisi? Käsittääkseni artikkelissa argumentoidaann sen puolesta, että tietoisuudessa on väistämättä jokin ei-fysikaalinen komponentti. Ei voi olla tietoisuutta ilman subjektiivista kokemusta, ja se on väistämättä yksityinen kokemus.

Olen melko varma, että emme voi todella tietää, millaista on olla lepakko. Luulen, että emme voisi kovin hyvin ymmärtää lepakkotarinoita.

Voimmeko ymmärtää Timbuktua ja onko se koiratarina?

Tekee mieli väittää, että jos se olisi oikeasti tarina, jonka koira kertoisi, emme voisi ymmärtää sitä. Koska voimme ymmärtää sitä, se ei ole koiratarina. Kyllä, tuo taitaa olla kehäpäätelmä.

Koiran näkökulmahan ei ole tässä tärkeä siksi, että se muka olisi autenttinen koiran kokemus. Se nyt vain on keino saada kerronta jonkin verran etäisemmäksi päähenkilöistä – tai -ihmisistä – ja siten tarjota ihmettelyn mahdollisuuksia.

Toki voisi kysyä sitäkin, että kun tämä on amerikkalaistarina, kuinka paljon siitä voi todealla ymmärtää olematta amerikkalainen. Lainataan tämän tekstin alkupuolelta: vaikka arvomaailmat, motiivit ja havainnot eroaisivat, voimme kai edes jollakin tavalla käsittää tuota vaihtelua sisäisissä maalmoissa – myös läheisten kulttuurien välillä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #319: Damasceno Monteiron katkaistu pää

Julkaistu: 14.11.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Jo romaanin nimi tuntuu kertovan tarinan.

Damasceno Monteiron katkaistu pää.

Ei se kuitenkaan oikeasti kerro. Otsikko ei rajaa oikeastaan mitään pois. Se on kuitenkin hyvin kiehtova, koska se herättää ajatuksia. Kuka on Damasceno Monteiro? Voiko hän olla joku romaanin miljöön historiaan liittyvä todellinen ihminen? Erisnimen mukan olo luo kysymyksiä aivan eri tavalla kuin jokin yleisluontoisempi Metsään murhattu mies.

Damasceno Monteiron katkaistu pää on lyhyt, toteavalla tyylillä kerrottu ja ehkä sen vuoksi julma tarina. Damasceno Monteiron tarina päättyy hyvissä ajoin ennen kirjan ensimmäisiä sivuja: tätä tarinaahan ei voi kertoa, jos hänen päänsä on kiinni kehossa.

Uhraus on kuitenkin sen arvoinen – eihän häntä ole varsinaisesti koskaan ollut olemassa.

Mutta toisaalta tarinan antagonistien näkökulmasta muut ihmiset – siis tämän tarinan sisällä olemassa olevat ihmiset – eivät ole minkään arvoisia, jos he haittaavat roistojen rikollisia suunnitelmia. Silloin he ovat vain tieltä raivattavia esteitä. Damasceno Monteiro oli yksi sellainen.

Tarina siis alkaa, kun pää on jo irrotettu ruumiista. Vähitellen selviää, kuinka se tapahtui. Lukijat siis liittyvät tarinaan keskellä sitä. Selviää myös se, kuinka tekijät pääsevät käytännössä rangaistuksetta korruption ja välinpitämättömyyden vuoksi.

Tarina ei edes varsinaisesti pääty, vaan lukijat pudotetaan pois viimeisellä sivulla ja vääryys vain jatkuu. Uusi hahmo on valmis todistamaan rikollisia vastaan, mutta lukija aavistelee, että tällekin elämän jo kaltoin kohtelemalle ihmiselle käy huonosti.

Yhtä hyvin tarina olisi voinut alkaa vaikka hänen kuolemansa jälkeen ja kantaa eri nimeä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: CLA

Julkaistu: 7.11.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola
Kuva kirjahyllystä, jossa on Arthur C. Clarken kirjoja.
Arthur C. Clarke

Tällä hyllyllä on vain Arthur C. Clarken teoksia, eivätkä ne tietenkään tähän vielä lopu. Toivottavasti ne ovat oikeassa järjestyksessä – tarkoitus on aina panna ne alkuteosten ilmestymisjärjestykseen.

Mitä tarinoita näistä voisi kertoa? Jos on 1980-luvulla syntynyt harrastaja, Arthur C. Clarke on ollut aina. Toisaalta 1990-luvun lopulla, kun keräilyni oli määrällisesti kiihkeimmillään, Clarken parhaat päivät kirjoittajana olivat takanapäin. Hän oli ollut aina ja jo silloin hänen aikansa oli ohi. Tämän rivin lopussa on Gentry Leen kanssa kirjoitettu Kehto – ostettu Joensuun Siltakadun antikvariaatista, jos oikein muistan. Clarken teokset 1980-luvun lopulta saakka olivat pitkälti yhteistöitä, enkä tiedä kuinka suuri Clarken panos niihin todellisuudessa oli.

Mutta mitä oli ennen 1980-lukua? Lapsuuden loppu on vaikutta teos – tosin olen huolissani, että jos lukisin sen uudestaan, kiusaantuisin. Tietenkin 2001 avaruusseikkailu on sellainen, jonka on lukenut monta kertaa. Hyllyssä ei ole sen varhaisempaa laitosta, vaan se on varastoitu muualle. Sen muistan hankkineeni Helsingin kirjamessuilta sopivasti vuonna 2001. En muista, kuinka paljon se maksoi, mutta se oli lukiolaiselle paljon.

Kaukaisen Maan laulut on vuodelta 1986 eli selvästi myöhäistuotantoa, mutta minulla on siitä kohtalaisen lämpimät muistot. Sitä en enää muista, mitä tarinassa tapahtui, mutta muistan ihmetelleeni, että tämähän oli ihan hyvä.

Jotenkin tuntuu, että tiedän Clarken tarinoista enemmän kuin muistan.

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #318: Valehtelija-Jaakko

Julkaistu: 31.10.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Tarinat voivat tuoda lohtua tai toivoa, jos ne poikkeavat tarpeeksi vaikeista vallitsevista tilanteista. Kun paljastuu kuinka paljon tarinat poikkeavatkin todellisuudesta, olosta voikin tulla surullinen ja lohduton.

Jurek Beckerin Valehtelija-Jaakko on toisen maailmansodan aikaan tapahtuva tarina, jonka kuvitteellinen kirjuri on pannut muistiin omien havaintojensa ja muiden kertomusten perusteella.

Romaanin päähenkilö, gettoon muiden juutalaisten kanssa vangittu Jakob antaa vahingossa ymmärtää, että hänellä on radio. Radiosta hän muka kuulee venäläisten joukkojen etenevän rintamalla, ja tästä kohtalotovereille kertominen tuo yhteisöön toivoa: ehkä heidät vapautetaankin pian. Tulevaisuutta voi taas suunnitella, elämäänsä ei ole syytä päättää itse. Tarinat venäläisten voitoista ja saksalaisten häämöttävästä tappiosta luovat juutalaisille mahdollisuuden toisenlaiseen tarinaan kuin heille oli vielä äsken tarjolla.

Ongelmatonta ei toiveikkaiden tarinoiden kerronta tietenkään ole. Pelastusta ei tule, vaikka joukkojen kuullaan etenevän. Kertojakaan ei halua yhtäältä luoda turhaa toivoa eikä toisaalta vaarantaa omaa asemaansa. Mihin asti tarinoiden kannattaa edes yrittää antaa kantaa?

Tarinoiden kahtalaisesta luonteesta ja riskistä kirjuri antaa varsinaisen demonstraation: hän kertoo Jakobille kuvitteellisen lopun, jossa hän itse yrittää pelastautua, kun tarinat näyttävät eroavan liikaa todellisuudesta, ja tulee tapetuksi juuri ennen pelastajien saapumista. Sen jälkeen hän kertoo, mitä tarinassa oikeasti tapahtui, ja se on koko yhteisön joutuminen keskitysleirille. Toisaalta: tarina voidaan kuitenkin kertoa, koska kirjuri pelastui leiriltä. Näin Valehtelija-Jaakossa on pieni helpotusta tuova juonne Jakobin hyvästä syystä kerrottujen valheellisten tarinoiden rinnalla.

On kuitenkin tosi lohdutonta, että romaanin tarina on käytännössä tosi, eikä sekään ollut viimeinen kansanmurhan yritys.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #317: Tuolla taivaalla

Julkaistu: 24.10.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Tarinanhan pitäisi alkaa alusta ja päättyä loppuun, eikö vain? Tarina tapahtuu siinä välissä.

Bernardo Atxagan Tuolla taivaalla tuntuu tekevän toisin. Se alkaa lopusta – vankila-ajan lopusta – ja päättyy alkuun – bussimatkaa seuraavan uuden elämän alkuun.

Vaikka romaani on lyhyt, se onnistuu bussimatkan aikana kertomaan päähenkilöstään niin paljon, että vankila-aikaa on yllättävän helppo kuvitella ja bussimatkaa seuraavaa elämää siihen viritettyine konflikteineen melkein odottaa.

Bussimatka on tässä on kokonainen tarina. Se ei tunnu vain välivaiheelta esimerkiksi saman romaanin eri osien välillä. Se saa miettimään elämäntarinoita. Satunnainen kanssamatkustaja bussissa ei voi tietää oikein mitään toisen elämästä. Silti kaikki matkustajat tulevat tuohon tilanteeseen juuri omasta elämäntarinastaan – kuka juuri vankilasta, kuka jostain muualta, ja näilläkin päätymisillä on oma historiansa.

Romaanin tarina voi tapahtua alun ja lopun välissä, vaikka kuviteltua elämää on myös ennen ja jälkeen. Kirjojen ulkopuolella tarinat eivät rytmity niin nätisti. No, se on ehkä kirjojen vahvuus.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: CHA–CHI

Julkaistu: 17.10.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola
Michael Chabon – Greg Chivers

Yksi kissoista änkesi kuvaussessioon. Sehän ei aakkostu ollenkaan oikein, koska on nimeltään Nova. Hyllyllä mahtuu kissa hyvin, koska sillä on taas vähän kirjoja. Tämä johtuu siitä, että seuraava tekijä on Arthur C. Clarke, jota sitten riittääkin.

Hyllyn tarinoista nostan esille kaksi asiaa.

Ensiksi: Ted Chiangin liki jokainen novelli on niin kiinnostavaan ideaan pohjautuva tarina, että itselleni riittäisi edes yhden vastaavan kirjoittaminen. Ei varmaan ole toista novellistia, jonka teosten äärellä on huimannut samalla tavalla kuin Chiangin. Erityislaatuisuudessa vertailukohta löytyisi varmaan Franz Kafkasta.

Muistaakseni ostin Chiangin Exhalation-kokoelman Irlannin-matkalla, kuten nyt sen vieressä olevan Greg Chiversin kirjoittaman The Crying Machine -romaaninkin. Niillä on siis siten yhteistä tarinaa. Kokemuksena niiden tarinoihin uppoutuminen poikkeaa kuitenkin kovin.

Chiversin romaanissa haukon henkeä lähinnä ihmetellessäni, voiko noin paljon petosta ja juonittelua sisältävä yhteisö toimia millään tavalla vai onko oman edun yksisilmäinen tavoittelu jo koomista. The Crying Machine on teknotrilleri mystiikkavivahteella, jokseenkin selvästi 2000-lukulaista kyberpunkia. Mutta se kieroilun määrä – tarina oli suorastaan vaikea lukea! Olin unohtaa kirjan lentokoneeseen. Tarinahan petasi lopuksi jatko-osaa aika selvästi, mutta kun äsken tarkastin, ei se ole toistaiseksi päässyt jatkumaan.

En ole siis kaivannut Greg Chiversia elämääni… mutta onkohan Ted Chiang kirjoittanut uutta viime vuosina?

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #316: Port Sudan

Julkaistu: 12.10.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Me kuvittelemme tai haemme itsellemme mieluusti koherenttia elämäntarinaa. Tulkitsemme sellaisia myös toisille. Haluamme arvoituksille ratkaisuja ja elämänkin mysteereille ainakin sisäisesti johdonmukaiset ratkaisut.

Olivier Rolinin Port Sudan käynnistyy tilanteesta, jossa kertoja nuoruudenystävä on kuollut ja siivooja löytää kertojaa varten aloitetun kirjeen, jonka toimittaa kertojalle. Kirjeen alku ei ole mitenkään informatiivinen – se ei selitä mitään – mutta se tarvitaan, jotta meillä voisi olla tarina.

Nyt kyse on elämäntarinoista. Port Sudan on lyhyt teos, ja sen vuoksi jokaisella lauseella on roolinsa. Usein kertoja paljastaa samassa lauseessa jotain omasta nykyisyydestään, omasta historiastaan, sekä yhteisestä historiasta edesmenneen kanssa. Välillä hahmotellaan tulevaisuuttakin. Näin Rolin onnistuu kertomaan lyhyessä ajassa tarinoita, joista Port Sudanin maailmassa osa on ainakin periaatteessa totta – sikäli kuin muistot ovat -, osa nykyhetkessä kehkeytyviä, ja osa kuvitelmaa.

Kertojahan joutuu pitkälti keksimään nuoruudenystävänsä viimeiset vaiheet. Hän käyttää tässä muiden kertomuksia ja tulkintoja ja lisää päälle omansa. Sillä tarinalla ei ehkä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä tapahtui oikeasti. Se kuitenkin selittää kertojalle mitä tapahtui – tuottaa jonkinlaisen tyydytyksen, vaikka ei välttämättä rauhaa ja tyytyväisyyttä. Samalla se paljastaa jotain kertojan elämäntarinasta.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti