Kirjahyllyllä: GRA–HAL

Kuva kirjahyllystä Günter Grass – Pekka Halonen
Günter Grass – Pekka Halonen

Ainakin kaksi asiaa Günter Grassista: en muista, miksi aloin lukea häntä, ja en varmaan koskaan tule lukemaan Peltirumpua.

Koiranvuosia ja Kampela ovat hämmästyttävän hienoja teoksia. Niiden aikalaisena ja samaa tematiikkaa käsittelevänä myös Peltirumpu on luultavasti hieno teos.

Sitä ei kuitenkaan julkaistu Keltaisessa kirjastossa, joten en tiedä, ehdinkö lukea sitä elämäni aikana.

Grassin lukemisessa eräs savonlinnalainen antikvariaatti oli avainasemassa. Poimin sieltä monta hänen teostaan, ja olin valmis poimimaan myös Vonnegutia. Valitettavasti Hemingwayta oli enemmän tarjolla, ja jostain syystä hän kuului myös hankittavien listalle.

Tällä hyllyllä Grass on luonnollisesti Tammen kirjailija. Kaikki muut teokset ovat eri kustantajilta, ja niitä tarkastellessa luo silmäyksen suomalaisen tieteiskirjallisuuskustantamisen eri aikakausiin.

Colin Greenlandin teoksen Harmin tiellä julkaisi Loki-kirjat. Sen kirjoja ilmestyi vuosien 1991 ja 2007 välillä. Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden – tai laajemmn spekulatiivisen fiktion – käännöskentällä Suomessa Loki-kirjat ja Like olivat uusia kustantajia, jotka jatkoivat tieteiskirjallisuussarjojaan sen jälkeen, kun isommat kustantajat olivat niistä enimmäkseen luopuneet. Loki-kirjoilla ja Likellä oli ehkä myös jonkin verran modernimpi imago: jostain syystä tuntuu vaikealta ajatella, että esimerkiksi Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjaa olisi voinut ilmestyä WSOY:n tai Jalavan tieteiskirjallisuussarjoissa, vaikka vuosilukujen valossa se olisi ollut mahdollista.

Seuraavaksi hyllyssä on Ursan julkaisema Harri Haarikon toimittama Tähtipuu – 33 kotimaista tieteisnovellia. Ajatelkaapa 1980-lukua: tähtitieteellisellä yhdistyksellä oli oma tieteiskirjallisuussarja! Tähtipuu on poikkeus Ursan sarjan tyypillisistä käännösromaaneista, mutta yhtä kaikki yhdistyksen merkitys on ollut erittäin suuri.

Joku oli muuten tuonut liki Ursan koko sarjan tuohon savonlinnalaiseen antikvariaattiin, ja poimin sieltä suuren määrän teoksia mukaani, vaikka se tarkoitti kaksoiskappaleiden kertymistä.

Joe Haldemanin Loputtoman sodan julkaisi Book Studio. Kustantajan Galaxy Scifi -sarja tuntui pokkarimuodon takia vähän halvalta, mutta kun sitä nyt tarkastelee, huomaa kunnianhimoisia valintoja: esimerkiksi Ian Watsonin Yhteyksiä, Samuel R. Delanyn Nova ja M. John Harrison Pastellikaupunki olivat mainioita valintoja. Myöhemmän vaiheen Heinleinin teokset ja Alfred Besterin Synergisti eivät tunnu samalla tavalla perustelluilta. Book Studion sarja kesti juuri ja juuri 2000-luvulle.

H.R. Hallin Viimeisellä hetkellä ei varsinaisesti kai kuulunut Jalavan scifi-sarjaan, joten sivuutetaan teos tässä.

Jukka Halmeen toimittama Uuskummaa? ja Pekka Halosen Peuraheimo edustavat kustantajiltaan vielä Likeä ja Loki-kirjoja tuoreempia toimijoita. Ensimmäinen on Kirjavan kustantama, jälkimmäinen Vaskikirjojen. Kumpaakin kustantajaa, jotka ovat vahvasti henkilöityneet keskeisiin toimijoihinsa, täytyy onnitella rohkeudesta. Kirjava toki onnistui Tulen ja jään laululla, mutta Vaskikirjojen toiminta lienee ollut enemmän kulttuurityötä kuin liiketoimintaa.

Joka tapauksessa Vaskikirjat on tärkeä osa suomalaista spekulatiivisen fiktion kustantamisen historiaa. Onneksi saan täyttää kirjahyllyäni myös sillä.

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #332: Esittäjä

Don DeLillon Esittäjä muistuttaa tunnelmaltaan jossain määrin Torgny Lindgrenin Kimalaisen mettä -pienoisromaania. Kummankin miljöössä on lähinnä muista eristäytynyt ihminen ja merkittävä osa tapahtumista on päähenkilön sisäisessä maailmassa. Molemmissa elementtinä on myös tietty omalakisuus: ne irtaantuvat jonkin verran mutta eivät kokonaan arkitodellisuudesta, joten mukana on koko ajan tarkkaavaisuutta vaativa vieraus.

Esittäjän tarina on kuvattavissa periaatteessa yksinkertaisesti: päähenkilö on performanssitaiteilija, jonka aviomies tekee itsemurhan, ja tämän jälkeen päähenkilön surutyön keskelle ilmestyy salaperäinen ja hieman epämääräinen olento, jonka päähenkilö nimeää herra Tuttleksi ja joka kertoo oudolla tavalla asioita, joita hänen ei pitäisi voida tietää. Lopulta päähenkilö ottaa herra Tuttlen olemuksen osaksi performanssiaan.

Hän katsoi Tuttlea, sarjakuvapäätä ja -vartaloa, leuatonta tikku-ukkoa joka kuitenkin osasi herättää Reyn eloon ilmassa, joka hyökyi sen keuhkoista äänielimiin – ilmasta äänteitä, äänteistä sanoja, ja sanoista mies kun sanat muovautuivat tarkasti sen huulilla ja kielellä.

Hän kuiskasi: ”Mitä sinä teet?”

”Minä teen. Sitä kyllä tätä. Sano muutamia sanoja.”

Puhutko joskus? Katso minua. Puhuitko sinä joskus Reyn kanssa? Sillä tavalla kuin me puhumme nyt.”

”Me puhumme nyt.”

On tietysti niinkin, että muukalaisen näkökulmasta päähenkilön hengitys- ja joogaharjoituksen sekä oman kehonsa muuntelu toisenlaiseksi voi olla jotakin toismaailmasta. Näin lukijakin on tavallaan maailmojen välissä.

On vaikea sanoa, mistä tarinassa on kyse, ja se on osa tarinan hienoutta.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #331: Minä lähden

Yleensähän tarinoissa on jokin alkutilanne ja jännite, jonka kanssa kamppaillaan. Lopputilanne on sitten muuta kuin alkutilanne ja seurausta jännitteen ratkaisusta.

Jean Echenozin Minä lähden ei ole aivan tällainen tarina.

Päähenkilö, keskinkertainen ranskalainen galleristi, päättää eräänä aamuna lähteä arjestaan. ”Minä lähden”, hän toteaa vaimolleen ja lähtee. Lähteminen vie sinne ja tänne, kaukaisimmillaan etsimään taideaarteita Kanadan rannikolle haaksirikkoutuneesta aluksesta.

Tarinassa on paljon käänteitä, mutta päähenkilö ei varsinaisesti reflektoi niitä tai juuri muutu niiden seurauksena. Kerronta on kaikkiaan melko vähäeleistä, vaikka tapahtumat mahdollistaisivat värikkäämmänkin kuvailun. Eittämättä tämä on tarkoituksellista.

Sopivasti tarina päättyy samankaltaisissa tunnelmissa – ja samankaltaisen päähenkilön kanssa – kuin se alkoikin: ”Hyvä on, sanoi Ferrer, mutta viivyn vain hetken. Otan vain lasillisen ja sitten minä lähden.”

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: EFF–GLU

Kuva kirjahyllystä George Alec Effinger – Dmitri Gluhovski
George Alec Effinger – Dmitri Gluhovski

Tällä hyllyllä on kyberpunkia ja fantasiaa. Kyberpunkin aloittaa – aakkosissa – George Alec Effingerin Kun painovoima pettää, ja sitä jatkaa vahvemmin lajityypin perustaa kodifioineena William Gibson Neurovelhollaan ja sen sisältävällä trilogialla. Dmitri Gluhovskin Metro 2033 on enemmän postapokalyptistä tieteiskirjallisuutta kuin kyberpunkia. Fantasiaa edustavat niinkin erilaiset tekijät kuin Philip José Farmer ja Neil Gaiman.

Sprawl-trilogian ääreen palaamisesta kirjoitin kesäsarjassa. Siihen ei siis nyt palata. On kuitenkin selvää, että olen joskus ollut kovin innostunut William Gibsonista. Hänen tuoreita romaaniaan Agency en ole hankkinut. Jäin varmaankin odottelemaan oletetun trilogian viimeistä osaa, ja odottelu jatkuu edelleen. Ei odottaminen kuitenkaan kovin kiihkeää ole. Niin sanottu Blue Ant -trilogia eli Hahmontunnistus, Spook Country ja Zero History ei ensimmäisen osansa jälkeen ollut minusta erityisen kiinnostava.

Ehkä se johtuu siitä, että tulevaisuus muuttuu koko ajan, ja kyberpunk-genren näennäisesti kuvaama tulevaisuus muuttui ajan kuluessa joiltain osin nykyisyydeksi. Samalla siitä tuli myös osittain naiivia retrofuturismia. Tuntuu siltäkin, että nykyistä kulkua totalitaristiseen markkinavoimien valvontaan ei kunnolla ennakoitu lajityypin dystopioissa. Näin esimerkiksi Spook Country tuntuu paljossa modernilta teknotrilleriltä, joista minulle puuttuu jokin kiinnostavuuden elementti.

Gibson ja Effinger kuitenkin osuivat sopivaan kohtaan kasvuikää tehdäkseen pysyvän vaikutuksen. Samoin teki Neil Gaiman, mutta ei niinkään romaanituotannollaan vaan Sandman-sarjakuvalla. Romaanit ovat periaatteessa ihan mielenkiintoisia – ainakin ne jotka olen lukenut, paitsi Tähtisumua, jota jostakin syystä karsastin akiivisesti – mutta jos en olisi lukenut Sandmania, olisinko koskaan tarttunut Gaimanin romaaneihin? On mahdollista, että en.

Mutta toisaalta nyt ei tällä hyllyllä ole kirjoja, joiden tuottamaan nautintoon sekottuisi tieto siitä, millaista pahaa kirjoittaja on ehkä muille ihmisille tehnyt.

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #330: Äidin aika

Jayne Anne Phillips on ollut vuosia – tai varmaan nyt jo vuosikymmeniä – kirjahyllyssäni. Tämä johtuu siitä, että hänen romaaninsa Koneunia oli eräässä bibliografiassa mainittu tieteis- tai fantasiaromaanina. En vieläkään tiedä, onko se sitä, sillä en ole lukenut sitä. Ensimmäinen lukemani Phillipsin teos on tietenkin Keltaisen kirjaston numero 330 eli Äidin aika.

Luin Äidin aikaa pitkälle miettien, mikä on tämän tarinan keskeinen konflikti tai jännite. Vaikka monia jännitteitä oli – päähenkilön raskaus, hänen kumppaninsa avioero ja suhteet tämän poikiin, äidin kuihtuminen syöpään – mutta miten ne kietoutuisivat yhteen ja millaista huipennusta se rakentaisi?

Äidin aika ei kuitenkaan ole sellainen tarina. Se toki päättyy päähenkilön äidin kuolemaan, mutta paljon jää kesken. Vai jääkö sittenkään, kun niiden asioiden ratkaisua kohti ei mentykään? Tarina oli tarjota käänteitä, joihin sen loppu olisi voinut kietoutua – kuten päähenkilön kumppanin toisen pojan hukkumisen uhka – mutta tämä ei ollut sellainenkaan tarina.

Äidin ajan alkukielinen nimi on ”Motherkind”. Jos sen kääntäisi ”Äitikunnaksi” – ihmiskuntaa mukaillen – se kuvaisi jotain todella olennaista romaanista. Se kertoo monesta äidistä: päähenkilö on äiti, ja niin on tietenkin hänen äitinsäkin. Hänen kumppaninsa lapsilla on äiti, ja nuoresta lapsenhoitajasta on hänestäkin tulossa äiti. Tarinassa on siis äitejä monessa eri ”äitiyden” vaiheessa – tavallaan siis runsas kuvausta äitikunnasta.

Mutta onko se mitenkään kaikkia äitejä edustava? Ei tietenkään. Myös tarinan tapahtuma-ajassa äitiys oli kirjavampaa kuin Äidin aikaan saattoi mahtua. Äitiyttä määrittävät aina myös historiallinen tilanne ja sukupolvet. Lopulta mikään tarina ei voi kattaa koko äitikuntaa, eikä äitiys ole mikään pysyvä ilmiö.

Äidin ajassa on äitikunnan edustajian omanlaisiaan tarinoita.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #329: Hyvän naisen rakkaus

Kotilajityyppini – jos sellaisista voidaan puhua – on tieteiskirjallisuus. Sen lukeminen tosin on ollut varsin vähäistä viime vuosina, ainakin jos verrataan nuoruusaikoihin. Jos kuitenkin pitäisi sanoa, mitä luen mieluiten, niin varmaan edelleen sanoisin refleksinomaisesti, että tieteiskirjallisuutta.

Tieteiskirjallisuutta on sanottu ideoiden kirjallisuudeksi. Sellaiselle luonnollinen muoto on novelli. Hyvän idea voi tehokkaasti ilmaista lyhyessä muodossa ja kaiken turhan voi ympäriltä karsia. Varsin moni tieteiskirjallisuuden klassikkoromaani on ollut aluksi omaperäiseen ideaan perustunut novelli.

Aika usein tieteiskirjallisuuden kaanonin romaaneissa henkilöhahmot jäävät toissijaisiksi tai ovat suorastaan huonosti kirjoitettuna – ja romaanimittaan venytetyn tarinan ydinideakin saattaa tuntua vesittyneen.

Alice Munron novellikokoelman tarinoita sen sijaan voi sanoa suhteiden kirjallisuudeksi – tosin on niissä toki ideoitakin. Kuitenkin sen sijaan, että niissä oli yksi kantava idea, jonka ympärillä tarina pyörii, kyse on suhteiden ja samalla henkilöhistorioiden verkostosta. Tuntuu, kuin tarinat olisivat alkaneet jo kauan ennen kuin lukija pääsee niiden ensimmäiselle sivulle: ihmisillä on omat historiansa ja yhteiset historiansa, ja uudet henkilöt tuovat mukaan uuden kertaluokan monimutkaisuutta.

Selkein esimerkki Munroen teoksessa on novelli ”Lapsia et saa”, jossa on paitsi aviomies- ja vaimo niin myös rakastaja ja välillä Orfeuksen ja Eurydikeen tarinan elementtejä. Aina hahmot ovat tarkasti kuvattuja, kuljettavat mukaan historiaansa ja suhteitaan, ja vaikka näennäisesti tapahtuisi vähän, hahmojen sisäinen ja välinen elämä on runsasta. Repliikkeihinkin tuntuu sisältyvän taustalla olevia tarinoita.

Vaikka tarinat tuntuvat alkaneen kauan ennen ensimmäistä sivua, ne kuitenkin aika hyvin päättyvät viimeiselle sivulle.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: EDD

Kuva kirjahyllystä David Eddings
David Eddings

David Eddings! Hän sijoittuu elämäntarinassani ala-asteen lopun ja yläasteen alun aikoihin. Muistan, kuinka kiehtova Belgarionin taru oli ja kuinka myöhemmin Mallorean tarun viimeisten osien varauksia odotti kirjastoon. Muistan, kuinka sydän pamppaili Lännen vartijoiden alussa, kun Aldurin kivi huusi ”Varokaa Zandramasia!” En ollut saada unta, vaikka kouluaamu lähestyi.

Belgarionin taru oli valloittava, Mallorean taru oli valloittava. Molemmat viisiosaiset sarjat ahmi liki niin nopeasti kuin mahdollista. David Eddings – tai ilmeisesti David ja Leigh Eddings – osasivat tarinankerronnan.

Vuosien saatossa ymmärsin, että he osasivat – sikäli kuin jaksoin vielä lukea heidän teoksiaan – juuri tuon yhden tarinan kerronnan.

Jälkikäteen on hassua, että vasta myöhemmin ymmärsi, kuinka samanlaisia Belgarionin ja Mallorean tarut olivat. Aloin epäillä jotain seuraavan sarjan eli Eleniumin tarun loppuvaiheilla. Näitä myöhempiä taruja ei kirjahyllyssä sitten olekaan.

Tavallaan arvostettavan röyhkeää oli julkaista vielä tiiliskivet Belgarath: Velhon tarina, Polgara: Velhottaren tarina sekä Rivan aikakirjat, joissa kahden ensimmäisen tarun tapahtumat tai niitä edeltävät tapahtumat kerrottiin vielä kerran.

Huh huh, olin unohtanut Rivan aikakirjat. En varmaan ole koskaan lukenut sitä.

Tuntuuko nyttemmin petetyltä, kun taitavat kirjoittajat pyörittivät samaa tarinaa melkein parinkymmenen teoksen verran? Ei. Hauskaahan minulla lukiessa oli. Olisiko ajan voinut käyttää paremmin? Ainahan sen olisi voinut. Nyt käytin sitä näin, ja se oli hyvä. En enää koskaan lukisi Eddingsiä, mutta on ihan hyvä, että heidän teoksensa ovat osa oman elämäni tarinan kerrontaa.

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #328: Nimeni on Punainen

Tiedättekö Monty Pythonin sketsin ilmavoimien puheenparresta – sen, jossa on monta valealoitusta vaihtuvine hahmoineen? Toki se myös päättyy kohtaukseen, jossa ei kuin vaimea yhteys vitsin keskiössä olleeseen puhetapaan.

Orhan Panukin Nimeni on Punainen ei onneksi ole aivan tällainen. Tarinan alku kuitenkin vaati tarkkaavuutta: jokaisessa melko lyhyessä luvussa on oma kertojahenkilönsä, ja vaikka he kuuluvat samaan tarinaan, kullakin on oma näkökulmansa ja omat huolensa. Luvut hieman pitenevät, mutta kertojien vaihtuminen jatkuu.

Onneksi kertojat myös palaavat, vaikka aivan uusi kertoja jokaisessa luvussa olisi ollut varsin mielenkiintoinen taiteellinen ratkaisu. Olisiko silloin voinut sanoa, että teos kertoo yhden tarinan? Nyt Nimeni on Punainen selvästi kertoo. Kertojana on miestä, naista, hevosta, tarinan aikana kuolleitakin – ja juuri kuolleen asemasta kertomassa – ja itse Saatana, mutta vain pistäytymässä.

Mstä tarina sitten kertoo? Se on melkein rakkaustarina, se on melkein murhamysteeri – ja melkein kietoutuvat toisiinsa. Ilmitapahtumien taustalla tuntuu koko ajan olevan jotain iäisempää, ja siitähän kertovat kuolleiden puheenvuorotkin – ja murhien taustalla oleva salaperäinen kirjan kuvitus, joka on toisaalta oma tarinansa ja jolla on oma tarinansa…

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: DIC-DUN

Kuva kirjahyllystä Philip K. Dick – Lordi Dunsany
Philip K. Dick – Lordi Dunsany

Philip K. Dickin myöhäistuotannossa on omanlaisiaan helmiä. Osa niistä toki tuntuu ottaneen vahvoja vaikutteita kirjoittajansa psykooseista ja paranoiasta. En tiedä, vaikuttaako tämän tietäminen tai luuleminen lukukokemukseen, mutta jotain erityisen askarruttavaa vaikkapa Hämärän vartijassa on. Valis puolestaan on sellainen vuoristorata, jonka tarinassa on lähinnä oma logiikkansa.

Gordon R. Dicksonin Dorsai-trilogia – tai kai siinä on enemmän osia alkukielellä – saattaa olla tuossa väärässä järjestyksessä. Yritän siis järjestää kirjat kunkin tekijän kohdalla alkuteosten ilmestymisjärjestykseen. Muistikuvieni mukaan Dorsai-trilogia olisi käännetty suomeksi käänteisessä järjestyksessä, ja yritin lukea sen juuri alkuteosten ilmestymisjärjestyksessä. En tiedä onnistuinko, mutta kovin kummoista vaikutelmaa kokonaisuus ei tehnyt.

Heijastuksen takia hieman huonosti näkyy Hugues Douriaux’n Kalliohin paholaisenpalvojat. Se on osa Finn Lecturan neliosaiseksi jäänyttä Musta virta- tieteissarjaa, ja vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että tässä oli varmaan tarkoitus olla eroottista virettä. Teoksen hämmentävä huonous kuitenkin suojasi jopa teini-ikäistä tämän huomaamiselta.

Kuvassa lähes viimeisenä olevat Hal Duncanin teokset suomennettiin nopeasti niiden ilmestymisen jälkeen. Duncan oli vahvasti Tähtivaeltajan rummuttama tekijä, ja ihan syystä. Niin Vellum, Muste, kuin Pako helvetistä! ovat mielikuvituksellisen ja vahvan kertojan tuotoksia. Tätä kirjoittaessa aloin miettiä, kuinka Duncanin tarina on jatkunut. Millaisia tarinoita hän on kirjoittanut 2010-luvulla, entä 2020-luvulla?

Yllätyin kovasti, kun Wikipedian mukaan hän kirjoitti näiden jälkeen vain yhden romaanin ja kaksi pienoisromaania. Novelleja ja runoutta on ilmestynyt, mutta keskityn mieluummin pidempään muotoon. Mitä tapahtui – jos mitään? Kohtasiko maailma vain pienen Duncanin romaanien muotoisen kirjallisen räjähdyksen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä eikä sen jälkeen ollut tarvetta tai tilaisuutta vastaavalle?

Totta kai ihminen saa tehdä muutakin kuin sitä, millä löi läpi. Olisin ehkä odottanut hänen tarinansa jatkuneen toisin, mutta ehkä luovuudessa on kyse siitäkin, että ei tee samaa asiaa kerta toisensa jälkeen.

Hmm, seuraavana hyllyssä onkin David Eddings…

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #327: Erään sukuromaanin loppu

Péter Nádas on uusi tuttavuus Keltaisessa kirjastossa. Hänen teoksensa Erään sukuromaanin loppu on ilmestynyt alun perin jo vuonna 1977, eli aivan tuoreesta maailmankirjallisuudesta ei sen suomeksi tullessa vuonna 2000 enää ollut kyse.

Jostain syystä se kuitenkin tuntuu ihan modernilta hiljattain lukemieni rinnalla. No, voi olla että Grass ja Saramago tuoreinekin teoksineen ovat sidoksissa 1900-luvun alkupuolelle.

Toisaalta Erään sukuromaanin lopun tarina on sidottu parin vuosituhannen takaisiin tapahtumiin.Tuntuu kuitenkin kuin tuo tarina Jeesuksen ajan Jerusalemista kommunistiseen terroriin Unkarissa syötettäisiin lukijan mieleen kiihkeissä purskeissa.

Tämä johtuu eräästä tyylivalinnasta. Erään sukuromaanin lopussa ei nimittäin tunneta kappalejakoja. Jokainen luku – olipa se missä ajassa tahansa – on otettava kerralla, kokonaan ilman taukoja.

Tämä palvelee tarinaa. Se tekee kokonaisuudesta intensiivisen ja sitoo menneisyyden tarinansa nykyhetkeen. Vaikutus on siis toinen kuin Saramagon ylipitkissä kappaleissa ja lauseissa, joita ei lopeta edes puhujan vaihtuminen. Sellainen vain vieraannuttaa ja väsyttää, koska se ei palvele mitään tarinassa.

Sen sijaan Erään sukuromaanin loppu on paremmalla tavalla uuvuttava tarina.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti