Voinko lukea Saramagoa ärsyyntymättä ja turhautumatta?
José Saramagon romaani Kaikkien nimet sisältää melko vähän dialogia, mikä tekee pitkistä kappaleistaan huolimatta siedettävämmän kuin monista muista Saramagon teoksista.
Nyt kun olen jälleen kerran ilmaissut, että pidän Saramagon tyyliä rasittavana ja tarinan kannalta turhana, voin mennä varsinaiseen asiaan.
Kaikkien nimet on tarina, jossa alkutilanne on sekä hyvin arkinen että epäuskottavan sopiva tarinan tapahtumien kannalta, jossa keskeiset käänteet ovat huonosti motivoituja ja jossa tarinalle välttämättätön jännite jää laukeamatta ja arvoituksellisten tapahtumien syyt roikkumaan ilmaan.
Alkutilanteen arkisuus tarkoittaa, ettei siinä oikeastaan ole mitään erikoista. Päähenkilö ”José-herra” on vaatimattomassa toimessa virastossa ja sattuu keräilemään kuuluisten ihmisten tietoja. Arkisuudessa ei tarinoiden lähtökohtana ole mitään vikaa, eikä henkilöiden tekemisille tarvitse aina olla syvällisiä syitä.
Epäuskottavan sopivaa puolestaan on se, että José-herran pienestä asunnosta pääsee hänen työpaikkansa arkistoon, mikä yhtäältä helpottaa tarinankuljetusta ja toisaalta tuo siihen tarpeellista jännitystä.
Tarinan varsinaisesti käynnistävä sattuma on se, että José-herra vain sattuu ottamaan arkistosta mukaansa myös jonkun tuntemattoman naisen tietoja. Hän kiinnostuu tästä – ilman mitään sen kummempaa syytä – ja alkaa selvittää tämän taustoja. Naisesta ei ensin paljastu mitään erityistä – paitsi lopulta se, että hän on hiljattain tappanut itsensä.
Itsemurhallekaan ei hahmotu erityistä syytä.
Tarinaan kuuluu José-herran luontoon – kai – sopimatonta asiakirjojen väärentämistä, ihmisten huijaamista ja murtoja. Hän on paljastua, ja kai paljastuukin, mutta hänen yleensä välinpitämätön tyly ja ankara johtajansa jopa tukee José-herraa. Tälle käytökselle odottaa jotain syytä ja selitystä, loppukäännettä… mutta sitä ei saa.
Kaikkien nimet sisältää kaikki tarpeelliset tarinan elementit – on hahmoja, tapahtumia, jännite – mutta silti se on pohjimmiltaan epätarina. Tässä mielessä se itse asiassa muistuttaa Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies -romaania.
Ei se kuitenkaan ole yhtä kiehtovasti ärsyttävä epätarina.
