Kuudeskolmatta runo: Lemminkäinen panee tarinaan vauhtia ja toimittaja muistaa jatkumon

Runo 20 alusti Lemminkäiseen kostoretkeä Pohjolaan. Sen jälkeen oli aika kauan tarinointia, joka vaikuttaa minusta ainakin toistaiseksi tyhjäkäynniltä ja kansanperinteen säilömiseltä. Nyt, runossa 26, juoni taas etenee.

Runo kunnioittaa jatkumoa aika hyvin: Paitsi että Pohjolan emäntä tieten tahtoen jätti Lemminkäisen kutsumatta Lemminkäisen luonne myös tunnetaan Kalevalan tässä vaiheessa hyvin. Lisäksi Lemminkäisellä on tyhjien morsiolupausten vuoksi syytä olla vihainen joka tapauksessa. Kaiken huipuksi Lemminkäisen äiti muistuttaa poikaansa, että tämä kuoli jo Pohjolassa kerran. Nyt on siis toimittaja ollut terävänä! Tämä on kaikki hatunnoston arvoista.

Jatkumoa vähän särkee se, että ennen ei ole kuultu Lemminkäisen äidin ennakoimista ja sitten Lemminkäisen kohtaamista vaaroista, kuten tulisesta kotkasta tai käärmeaidasta, jotka täytyy kohdata päästäkseen Pohjolaan. Tämä on kuitenkin melko pieni ongelma – ehkä Lemminkäinen lähestyy määränpäätään eri suunnasta päästäkseen yllättämään.

Lemminkäinen lähtee, vähän toki naisia halventaen (”se on surma naisen surma, / ei ole kuolema urohon”), ja sen jälkeen kerronta ja kuvasto on ihan komeaa. Kohdataan tulista kotkaa, pohjatonta kuoppaa, se käärmeaitakin. Loitsitaan, ylitetään esteet. Tämä runo onnistuu siinä, missä edellinen epäonnistui täysin todetessaan odotusten nostatusten jälkeen, että ”Väinämöinen meni Tuonelaan ja haki mitä pitikin”.

Tästä voisi saada näyttävän elokuvan tai komeita tauluja.

Kategoria(t): Kalevala Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *