Tieteiskirjallisuutta lukiessa – varsinkin silloin, kun tarina sijoittuu aikaisemmin tuntemattomaan miljööseen – täytyy olla tarkka. Huolimattomuus alussa saattaa jättää mieleen värjymään tarpeetonta hämmennystä sen hämmennyksen lisäksi, jonka sinne on tarkoituskin jäädä.
N. K. Jemisinin Viides vuodenaika vaatii tarkkaavaisuutta, koska vaikka maailma voisi olla meidän maailmamme tulevaisuudessa, se on kuitenkin lopulta oma maailmansa omine lainalaisuuksineen, joita täytyy päätellä tarinan edetessä.
Teos etenee kolmen tarinan vuorotteluna, mutta lukija joutuu miettimään, kuinka ne liittyvät toisiinsa – onko tarinoiden henkilöistä osa samoja, mutta toiset menneessä ja toiset tarinan maailman nykyhetkessä? Samoin joutuu miettimään, onko jokin tapahtuma tai yksityiskohta sellainen, joka pitäisi muistaa seuraavaan tarinaan hypätessä.
Viides vuodenaika on samaan aikaan työlästä ja palkitsevaa luettavaa. Se on maailman rakentamista, mutta tarina tai tarinat etenevät lukijaa melkein säälimättä. En varsinaisesti haluaisi lukea tämän romaanin yhtenä tarinalinjana salapoliisitarinaa! Olisi todella vaikea tietää, mikä on maailmassa normaalia ja mikä on syylliseen osoittava vihje.
On mielenkiintoista nähdä, voiko seuraavaa osaa jo lukea niin, että maailma on rakennettu – eli vähän laiskemmin – vai jatkuuko rakennus yhä.