Hector lupaa, että herra Mirandos ”on siinä missä kun on jos”. Käymättä tämän tekstin kokonaisuuteen sen syvemmälle ja koettamatta asettaa lainattuja säkeitä niiden laajempaan kontekstiin täytyy sanoa, että minua on kirjallisuudessa kiehtonut tuo ”jos”, ei ”kun”. Tarinan, miljöön ja henkilöiden epämääräisyys on toteutettuna tietenkin ärsyttävää. Silloin kun se on tehty oikein, lukijalla on käsissään liki loputtoman kiehtova merkitysmahdollisuuksien kimppu.
China Miévillen pienoisromaanissa This census-taker moni asia jää vaille tarkkoja määrittelyjä ja lukkoonlyötyjä merkityksiä. Kerronnan näkökulma vaihtuu kesken kaiken mutta kerronta pysyy kiinni aikaisemmin kuvatuissa tapahtumissa – paitsi jos yhtäkkiä hypätäänkin ajassa eteenpäin ja kovin toisenlaiseen miljööseen päähenkilön kuitenkin säilyessä todennäköisesti samana. Kaikki alkaa, kun poika juoksee tarkemmin määrittelemättönä aikana kylään, koska hänen isänsä – tai äitinsä – on tehnyt pahaa puolisolleen.
Isä tappaa pieneläimiä ja ehkä ihmisiäkin, tosin kyläläiset suhtautuvat tähän mahdollisuuteeen, kuten mieheenkin, välttelevästi. Isä valmistaa avaimia, joilla tuntuu olevan maagisia tarkoituksia, joihin ei kuitenkaan suoranaisesti palata. Väestönlaskija, joka tulee kuin toisesta todellisuudesta, vaikuttaa pelastavan pojan, josta tulee myös väestönlaskija – mutta keneen tarinan otsikon ”this” viittaa?
En oikeastaan tarvitse herra Mirandosta viemään minua pimeältä tieltä valoihin tai pauhaamaan tiedonrauhaan – kunhan tie ei ole täysin pimeä, vaan sieltä täältä näkee merkkejä siitä, että ympärillä on tarina, vaikka sitä ei koskaan näkisikään kokonaisena.