Yasunari Kawabatan lyhyt romaani Kioto on kerronnaltaan tunnelmallinen, maltillinen ja yksinkertaisesti kaunis – ja mieleni tahtoo kerta toisensa jälkeen sijoittaa tarinan eri miljööseen kuin missä se tapahtuu.
Koska perinteisillä japanilaisilla asuilla ja vaatekappaleilla on teoksessa merkittävä rooli, tuntuisi kovin luontevalta että miljöö olisi satojen vuosien takainen. Samoin toisensa sattumalta löytävien kaksosten teemassa on joitakin mystisiä sävyjä. Tämän vuoksi päässäni helähti aina jokin riitasointu, kun muistutettiinkin siitä, että tarina ajoittuu likimain kirjoittamisajankohtaansa 1960-luvulle: obin kuvio onkin suunniteltu Paul Kleen mukaan, henkilöt tarttuvat puhelimeen.
Vaatekappaleiden merkitykset tuntuvat samalla tavalla tavoittamilta kuin teeseremonioiden – tai sitten molemmista välittyvä tunnelma on vain kulttuuria tuntemattoman turhanpäiväistä mystifiointia, mikä selittäisi myös jatkuvan yrityksen sijoittaa tarina keskiaikaan. Se kuitenkin tuottaa vaikutelman, joka usein osa osa parhaita lukukokemuksiani: pinnan alla on jotain, mutta en aivan sitä tavoita – eikä tarvitsekaan tavoittaa.