Yashar Kemalin romaani Tuhannen härän vuori ei ole satu samalla tavalla kuin Ararat-vuoren legenda tuntui olevan. Se ei myöskään ole tarina tarinasta ihan niin kuin Memedin tarinan jatko. Tuhannen härän vuori on tarina vähän eri tavalla – se on tarina tarinoista, jotka eivät ole enää muuttuneessa maailmassa uskottavia.
Turkissa maailmansotien välissä paimentolaisheimo etsii itselleen maapalaa asettua: kyse on elämän ja kuoleman kysymyksistä, siitä kuinka pienenevä heimo säilyy edes olemassa talven tullessa. Samalla kysymys on siitäkin, jatkaako kukaan heimon tarinaa vai kuolevatko heidän legendansa heidän mukanaan – tai muuttaako maapalalle asettuminen heitä niin, että he menettävät ominaislaatunsa.
Tarinan keskiössä on legenda heimon sepän esi-isän – seppä toki hänkin – takomasta miekasta, joka näkeminen sai aikoinaan ylimyksen antamaan heimolle maata. Tämä tarina luo sepälle ja heimolle toivoa: ehkä se voisi toistua nytkin. Mutta kun miekkaa esitellään miehille, jotka voisivat sepän mielestä auttaa, vanha legenda ei tunnukaan olevan minkään arvoinen. Sitä ei tunneta tai ylimykset eivät olekaan enää ylimyksiä – heillä ei ole samaa vaikutusvaltaa ja ymmärrystä kuin esi-isillään.
Tuhannen härän vuori tapahtuu kuin kahdessa maailmassa. Olisi helppo asettaa tarina 1800-luvulle tai varhaisempiinkin aikoihin, mutta sitten paikalle saapuu jeeppi. Samalla tavalla paimentolaiset huomaavat, että mitä hienoimmallakaan miekalla ei tee enää mitään uudessa maailmassa. Sen voi takoa vaikka hahmottomaksi metallimöykyksi sepän viimeisenä työnä ennen tämän lähtemistä vieraaksi muuttuneesta maailmasta.