Don DeLillon romaani Mao II on Wikipedia-sivunsa mukaan vahvasti väkijoukkoihin liittyvä romaani. Siinä nostetaan esiin prologin viimeinen lause: ”Tulevaisuus kuuluu väkijoukoille.”
On totta, että väkijoukot ovat jollakin tavalla alituisesti mukana tarinassa – sehän alkaa massavihkimisestä. Tarinan edetessä siihen tulee myös terrorismin teema, ja terrorismin tavoite tai välinehän on pelon levittäminen suuriin joukkoihin. Kirjailijapäähenkilön avustaja on huolissaan siitä, että keskeneräisen kirjan saattaminen loppuun ja lukijamassoille luovuttaminen jotenkin tuhoaa teoksen tai tekijänsä.
Tarinoitahan voi lukea monella tavalla. Ehkä asian voi muotoilla vielä rajummin: luki tarinaa kuinka vain, sen merkitykset syntyvät lukijan kokemuksessa tavalla, joka on vain osin ennustettavissa.
Itse en lukenut Mao II:ta tarinana väkijoukoista ja niiden vaikutuksesta. Teeman tavoittaa toki helposti, kun jostakin lähteestä sen saa selville. Silti: jokaiselle tarinalle lienee ääretön määrä sisäisesti johdonmukaisia tulkintatapoja.
Minä luin Mao II:ta keskeneräisyyksien tarinana. Kaikkihan lähtee siitä, että päähenkilö on kirjailija, jolla on keskeneräinen teos. Tähän – sekä teokseen että sen keskeneräisyyteen – suhtautuminen vaihtelee. Kirjailija suostuu kuvattavaksi, mutta sekin projekti tuntuu jäävän kesken, kun hän sanaakaan sanomatta jättää avustajansa ja teoksensa lähteäkseen auttamaan panttivankitilanteessa Beirutissa. Kirjailijan avustajien tehtävät jäävät kesken, kun kirjailijan myötä heiltä katoaa tarkoitus hänen tarinassaan.
Mutta vaikka tarina olisi keskeneräisyyksistä, se itse ei jää kesken päähenkilön kuollessa täysin turhaan ja kesken tekemistensä. Tarina kestää sen ajan kuin sen tarvitsee kestää.