Keltainen kirjasto #52: Ovien ulkopuolella

Joko sinä kauan olet ollut kuolleena? kysyin minä.

En, en suinkaan, hän vastasi. Mutta minä kaaduin talvella. Minua ei saatu kunnolla haudatuksi, Minä kun olin ihan jäässä. Kova kuin kivi.

Aivan niin, Venäjällähän sinä kaaduit, eikö totta?

Niin, heti ensimmäisenä talvena. Kuule, älä naura, mutta ei ole mukava olla kuolleena Venäjällä. Kaikki tuntuu siellä niin oudolta. Puut ovat siellä niin oudot. Niin surulliset, ymmärrättekö. Enimmäkseen siellä on leppiä. Siinä missä minä makaan, kasvaa pelkkiä surullisia leppiä. Ja kivetkin huokailevat. Koska niiden täytyy olla venäläisiä kiviä. Ja metsät huutavat öisin. Koska niiden täytyy olla venäläisiä metsiä. Ja lumi huutaa. Koska sen täytyy olla venäläistä lunta. Niin, kaikki on outoa. Kaikki on niin outoa.

(Wolfgang Borchert: Radi, suom. Toini Havu)

Wolfgang Borchert oli ennen tätä kokoelmaa itselleni tuntematon kirjoittaja. Hän eli lyhyen ja monin osin kurjan elämän, ja hänen Keltaisessa kirjastossa julkaistu teoksensa liittää hänet sodan runtelemaan sukupolveen. Paikoin valikoima on jopa lohduttomampi kuin Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan, ja suomentajan jälkisanat asettavatkin Borchertin Böllin oppi-isäksi.

Ovien ulkopuolella koostuu yhdestä näytelmätekstistä ja novelleista. Mitä näistä sanoisi tarinallisuuden kannalta, kun useimmat novellit ovat enemmänkin maalauksia tai tuokiokuvia? Ne välittävät tunnelmia eivätkä kerro tarinoita. Varsinkin kokoelman kaksi ensimmäistä kolmannesta maalaavat apokalyptisiä näkyjä samalla tavalla kuin J.G. Ballardin teokset – sillä erotuksella, että Borchertin kauhut eivät jää sisäavaruuksiin vaan ovat todella tapahtuneet, ja kirjoitusajankohtanaan tapahtuneet juuri äsken. Lihan repeytyminen ei ole käsitteellinen performanssi, vaan liha repeytyy.

Borchertin sodan ja kärsimyksen kertomukset voi lukea niin, että täytyy yrittää ilmaista se hirveys, vaikka tietää ettei sitä todella pysty ilmaisemaan.

Ja mitä sitten seurasi, sille ei löydy mitään sanoja, siksi on kaikki lorua, sillä kuka tuntee konekiväärin metallisen papatuksen runomitan ja kuka tietää riimin kahdeksantoistavuotiaan miehen huudolle, kun hän käsin suoliaan kannatellen tuskissaan valittaa linjojen välissä ja lopulta tuupertuu maahan, niin kuka, ah ei kukaan! ! !

(Borchert: Toukokuussa kukkui käki, suom. Toini Havu)

”Kaunis on kuolla joukkosi eessä kun urhona kaadut”, väitetään Ateenalaisten laulussa. Onpa eräs sotaveteraani siihen todennut, että hän varmaan koki väärät taistelut, kun ei niitä kauniita kuolemia itse nähnyt.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *