Sodan jälkiä keltaisen kirjaston käytävillä

Tämä on toinen huomioni Keltaisen kirjaston luku-urakan alkuvaiheista: maailmansodat määrittävät paljossa sarjaan valittua amerikkalaista ja eurooppalaista kirjallisuutta.

Varhaisin esimerkki on Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan. Vähäeleisesti kuvattu lohduttomuus kertoo, kuinka sota vei niin nykyisyyden kuin tulevaisuudenkin. Böll ei kuitenkaan surumielisyydessään vedä vertoja puolalaiselle Marek Hłaskolle, joka kulkee teoksillaan Viikon kahdeksas päivä ja Suoraan paratiisiin niin kauas, että kaikki lohdun mahdollisuuskin on takautuvasti tuhoutunut.

Ernest Hemingway tuo – ei kovin yllättäen – hiukan toisenlaisen lähestymiskulman. Esikoisromaani Ja aurinko nousee toki kuvaa eksyksissä olevaa sukupolvea, joka on ehkä illuusioton mutta kykenee sentään jonkinlaiseen nautintoon. Kenelle kellot soivat vihjaa, että taistelukentällä voisi saavuttaa täyttymyksen, mutta tämä tarkoitus ei oikeastaan liity ideologiaan tai mihinkään ihmiselämän ylittävään ja päättyy joka tapauksessa kuolemaan.

Sota on välttämätön tausta Alberto Moravian Kahdelle naiselle ja Boris Pasternakin Tohtori Zivagolle. Näitä tarinoita ei voisi siirtää ympäristöstään ilman, että ne muuttuisivat toisiksi. Drina-joen silta puolestaan kokee suurimmat muutoksensa satoihin vuosiin, kun ensimmäinen maailmansota alkaa. Tarina ei kerro tästä sodasta vaan päättyy vähän ennen sitä, mutta viimeinen luku esittää sodan näin erityisen painavana.

On tietenkin mahdotonta sanoa, kuinka edustava otos Keltainen kirjasto on aikansa maailmankirjallisuudesta ja kuinka tietoisesti valintoja on tehty. Ehkä minun tulisi joskus lukea varsinaisia sotakirjoja – vaikka ajatus tuntuukin kovin vieraalta – mutta nyt minusta tuntuu, että sotien tärkeimmistä asioista kertovat muut tarinat kuin taistelukuvaukset.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *