Keltaisen kirjaston juhlakirja eli sarjan 250. jäsen Makiokan sisarukset päättyi ensimmäisessä osassaan alkua epävarmempiin tunnelmiin. Suvun vanha maine ei kanna naimakauppoihin saakka, uudet käänteet eivät mairittele ja yhden naimisissa olevan sisaren keskenmeno kertoo ainakin lukijalle, että kaikkea ei saa silloinkaan kun mahdollisuus olisi.
Teoksen toinen ja samalla keskimmäinen osa jatkaa tällaisten vastoinkäymisten kuvaamista. Ensimmäinen keskeinen vastoinkäyminen on hengenvaarallinen tulva. Sille ei voi oikeastaan mitään ja siitä voi pelastua, mutta se jättää jälkensä. Toinen suuri onnettomuus on se, että Makiokan sisaruksista nuorimman rakastettu – yhteiskunnalliselta asemaltaan vaatimaton valokuvaaja – menehtyy sairaalassa hoitovirheeseen.
Edellisessä merkinnässä mietin, kuinka suuressa roolissa nykyaikaistuminen – vai pitäisi sanoa länsimaistuminen – on tarinassa. Keskimmäisessä osassa nuorin sisar tahtoo Eurooppaan opiskelemaan sikäläistä käsityötä elättääkseen itsensä sillä perinteisen japanilaisen nukketyön sijaan. Halutessaan voisi ehkä tulkita myös nuorimman sisaren halun naida köyhä valokuvaaja romanttisesta rakkaudesta ilmaukseksi länsimaisesta individualismista. Samalla kuitenkin aavistelen, että tällaiset tarinat ja jännitteet olisivat kuitenkin aika universaaleja.
Makiokan sisarusten toinen osa päättyy kokonaisuutena lohduttomammissa tunnelmissa kuin ensimmäinen. Hyvän avioliitto on muuttumassa naimattomille sisaruksille mahdottomaksi ja vastoinkäymisten mahdollisuuksissta ei ainoastaan muistuteta: niiden kanssa joudutaan koko ajan elämään.
Onko kolmas osa katarttinen vai kuinka tämä ratkeaa?