Bernardo Atxagan Obabakoak jäi minulle varsin hämäräksi tarinaksi ja tarinoiksi. On täysin mahdollista, että minun olisi kannattanut lukea se toisenkin kerran, ellei jopa kolmannen. Tämän blogin kantava ajatushan on, että ”kyse on tarinoista”, ja sen verran minulle kuitenkin selvisi, että myös Obabakoakissa on kyse tarinoista.
Aluksi en oikein ollut varma, onko teos novellikokoelma. Ei se lopulta ollut. Yksi sen varhaisista tarinoista tarinan sisällä, erään isän hyväntahtoisesta kirjehuijauksesta kertonut osio sai minut innolla odottamaan, saanko luettavakseni samanlaista kiehtovan arvoituksellisia kertomuksia. Kirjoittaja veti kuitenkin maton alta siirtyessään toisiin aiheisiin.
Obabakoak ei kuitenkaan ole Jos talviyönä matkamies. Se ei saa aikaan samanlaista iloisen ärtynyttä hämmennystä ja halua jatkaa eteenpäin nähdäkseen, millä tavalla kirjailija seuraavaksi aikoo härnätä lukijaa.
Obabakoak on tarina tarinoista, mutta sen lukemisesta en ainakaan minä saa kummoistakaan tarinaa. Ehkä toisella kerralla saisin.