En tiedä, kuinka hyvin tarinoita voi verrata musiikkiin. Musiikissa kuitenkin on varmasti tempo. Se kuvaa esitettävän teoksen nopeutta, ja se voi vaihdella esityksen eri vaiheissa.
Tekisi mieli sanoa, että myös kirjoitetussa tarinassa – esimerkiksi romaanissa – voi olla tempo. En kuitenkaan heti keksi sille samanlaista helposti ymmärrettävää mittaustapaa kuin musiikin ”iskut minuutissa”.
Yksilöitävien tarinaan vaikuttavien tapahtumien määrä per kymmenen sivua?
Käänteitä yhdessä luvussa?
Lukujen pituus?
Jos pitäisi kuvata Bernardo Atxagan romaania Yksinäinen tempon avulla, sanoisin tarinan olevan pitkään viipyilevä – ehkä adagio. Entinen terroristi (vai vapaustaistelija?), Carlokseksi kutsuttu mies, valmistelee, piilottelee, huolehtii, vikittelee – mutta ei tavalla, joka ainakaan ensimmäistä kertaa lukiessa tuntuisi edistävän tulevia tapahtumia.
Loppupuolella, teoksen viimeisillä kymmenillä sivuilla, tempo tuntuu olevan allegro. Tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin eikä ole selvää, onko kukaan kunnolla tahtipuikossa – paitsi ehkä kirjailija, mikä tietenkin on tärkeintä. Itse asiassa Carlos laskee tapahtumia kuvatessa lukuja alaspäin, ja ennen näitä loppukäänteitä ei laskeminen käynnisty.
Loppuhuipennuksen jälkeen tarinasta katoaa selkeä tempo katoaa, mutta sen kokemuksen kuvaaminen musiikkitermein vaatisi lisää käsitteitä. Päähenkilön mielenmaiseman rinnalle kuitenkin sopii tällainen tarinankuljetuksen hajoaminen: tarpeellinen on tehty, tarina on päätöksessä, teos soiteltu – sen voi lopettaa seinään, hajottaa eri rytmeihin tai polyfoniaan tai antaa vähitellen haipua hiljaisuuteen sen mukaan, mikä palvelee kokonaisuutta parhaiten.
Ehkä on sopivaa, että tarinassakin terroriteon jälkeen tulee sekavuutta harmonian sijaan.