Paul Austerin pienoisromaani Timbuktu on olevineen koiran näkökulmasta kerrottu tarina menetyksistä ja toiveista.
Ihmisen – henkilön – näkökulma on tietenkin meille ihmisinä luonteva ja intuitiivinen. Oletamme, että kokemusmaailmamme on muiden ihmisen kanssa riittävän samanlainen jonkinmoiseen samaistumiseen ja ymmärtämiseen. Vaikka arvomaailmat, motiivit ja havainnot eroaisivat, voimme edes jollakin tavalla käsittää tuota vaihtelua sisäisissä maalmoissa.
Ihmisinä kerromme ihmistarinoita.
Filosofi Thomas Nagel kirjoitti vuonna 1974 eli 25 vuotta ennen Timbuktun ilmestymistä artikkelin ”What is it like to be a bat?” Tietenkään se ei kerro siitä, millaista on oll lepakko. Mistäpä edes filosofi sitä tietäisi? Käsittääkseni artikkelissa argumentoidaann sen puolesta, että tietoisuudessa on väistämättä jokin ei-fysikaalinen komponentti. Ei voi olla tietoisuutta ilman subjektiivista kokemusta, ja se on väistämättä yksityinen kokemus.
Olen melko varma, että emme voi todella tietää, millaista on olla lepakko. Luulen, että emme voisi kovin hyvin ymmärtää lepakkotarinoita.
Voimmeko ymmärtää Timbuktua ja onko se koiratarina?
Tekee mieli väittää, että jos se olisi oikeasti tarina, jonka koira kertoisi, emme voisi ymmärtää sitä. Koska voimme ymmärtää sitä, se ei ole koiratarina. Kyllä, tuo taitaa olla kehäpäätelmä.
Koiran näkökulmahan ei ole tässä tärkeä siksi, että se muka olisi autenttinen koiran kokemus. Se nyt vain on keino saada kerronta jonkin verran etäisemmäksi päähenkilöistä – tai -ihmisistä – ja siten tarjota ihmettelyn mahdollisuuksia.
Toki voisi kysyä sitäkin, että kun tämä on amerikkalaistarina, kuinka paljon siitä voi todealla ymmärtää olematta amerikkalainen. Lainataan tämän tekstin alkupuolelta: vaikka arvomaailmat, motiivit ja havainnot eroaisivat, voimme kai edes jollakin tavalla käsittää tuota vaihtelua sisäisissä maalmoissa – myös läheisten kulttuurien välillä.