A.W. Yrjänän sanoittamassa CMX:n laulussa ”Jatkuu niin kuin sade” todetaan näin:
jos meillä ei ole tarinaa
näemme vain tämän huoneen
jos meillä ei ole tarinaa
kaikki virtaa tiehensä
Vaikka ei voikaan varmaksi tietää, mitä Yrjänä tarkoitti tekstillään, nuo säkeet ovat käyneet mielessäni ajatellessani Dieter Wellershoffin romaania Simpanssin kauneus.
Simpanssin kauneudessa on toki tarina. Samaan aikaan sen päähenkilöllä Klaus Jungilla ei kuitenkaan ole. Se osaltaan tekee teoksesta hienon. Tämän saman asian puute vaivaa Donleavyn romaania Holtiton mies ja tekee lukukokemuksesta tuskallisen.
Klaus Jungilla ei ole tarinaa, koska hän on jokseenkin tahdoton kappale elämässään. Mikäli hänellä on suunnitelmia, ne murskautuvat. Elämä ei etene. Se vain tapahtuu. Näin on tarinan alusta pitäen: hän plagioi opinnäytteensä, mutta ei vaikuta olevan toimija siinäkään. Tutkielma ikään kuin plagioituu.
Se, että Klaus Jungilla ei ole koherenttia tarinaa, on tässä tilanteessa liki vaatimus sille, että lukijalla on edessään Klaus Jungin mielenkiintoinen tarina. Lukija seuraa romahdustarinaa väistämättömään lopetukseen saakka. Klaus Jungille loppu ei päätä tarinaa vaan sekavan, epätoivoisen elämän. Lukijalle se sen sijaan tarjoaa tarinan johdonmukaiseksi tekevän lopun.
Klaus Jungille hänen elämällään ei ole tarinaa, se virtaa tiehensä ja hän näkee vain huoneen kerrallaan, mutta samalla lukija näkee Klaus Jungin huoneiden ulkopuolelta muutakin – myös tarinan.