Alice Munro kertoo novellikokoelmassaan Valkoinen tunkio pitkiä ja painavia tarinoita. Parasta on, että hän kykenee kertomaan pitkän tarinan, jonka sivumäärä on vähäinen.
Erittäin hyvä esimerkki tästä on noin 30-sivuinen novelli ”Monsieur les Deux Chapeaux”. Munro vuorottelee henkilöidensä menneisyyden ja nykyisyyden kuvaamista ja rakentaa kattavasti mutta kiireettömästi heidän aikaisempaa ja vallitsevaa arkeaan. Menneisyydessä on olennaista, että päähenkilö – vielä lapsena – luulee hetken ajan ampuneensa veljensä kuoliaaksi. Tämä ei toki paljastu heti – se ei ole lähtökohta, vaan yksi asia, joka on menneisyydessä tapahtunut. Nykyisyydessä puolestaan on keskeistä, että päähenkilön veli askartelee autonsa kanssa ja päähenkilö saa kuulla, etteivät veljen tekemät ratkaisut välttämättä ole turvallisia.
Kun novellissa menneisyyden ja nykyisyyden kerronta vuorottelee, kuviteltu kuolema lapsuudessa ja aavisteltu vaara tulevaisuudessa esiintyvät rinnakkain ja saavat lukijan päässä toisiinsa kytkeytyneen merkityksen. Niin ne ovat kytkeytyneet myös päähenkilön elämäntarinassa. Kun aivan novellin lopuksi päähenkilö menneisyydessä eli lapsena toteaa vielä, että ”siitä lähtien hänen olisi varottava, ettei sellaista enää tapahtuisi – ei Rossille, eikä hänelle – se olisi hänen elämäntehtävänsä” lukija pystyy itse täydentämään kaikista menneisyyden ja nykyisyyden välissä olevista vuosista olennaisen.
Tällainen eri näkökulmien tarinoiden kuljettaminen rinnakkain – milloin eri henkilöiden ja milloin eri aikojen näkökulmien – on tyypillistä kokoelman kertomuksille. Niminovellissa kerrotaan sama päivä useasta eri näkökulmasta niin, että näkökulmahenkilöiden omat elämäntarinat näyttelevät merkityksellistä roolia kokonaisuudessa. Novellissa ”Orange Streetin luistinradan kuu” puolestaan kerrotaan varsin tiiviisti kolmen eri henkilön matkaa lapsuudesta vanhuuteen. Sivuja on taas noin kolmessakymmentä, mutta tuntuu kuin kunkin omista ja kaikkien yhteisistä tarinoista mitään olennaista ei jäisi kertomatta.
Munron tarinat ovat novellimaisia tuokiokuvia. Silti tuntuu kuin olisi lukenut romaanikokoelman.