Huomaan harmittelevani, kun Keltaisessa kirjastossa tulee vastaan muuta kuin kertomakirjallisuutta. Joseph Brodskyn (alk. Iosef Aleksandrovitš Brodski) esseekokoelma Ei oikein ihminenkään koostuu kahdesta tekstistä, jotka ovat kansitekstien mukaan alkuteoksen ensimmäinen ja viimeinen essee. Tietämättä taustoja sen kummemmin tulee mieleen, että Otavalle tuli kiire julkaista tuoreelta Nobel-voittajalta jotakin – mainitaanhan kansipaperissa heti tutun keltaisen raidan jälkeen, että ”Nobel ’87”.
Miten käsitellä esseitä tarinoina – jos blogin lupauksensa mukaan tässä tosiaan on kyse tarinoista? Yleensä se on helppoa: liki kaikkea saa pohdiskeltua tarinoina. Ehkä kyse on kirjoittajan elämäntarinaan liittyvistä asioista, ehkä lukijan elämäntarinaan liittyvistä.
Brodskyn esseitä täytyy lukea hänen oman elämänsä tarinoina mutta myös Neuvostoliiton ja kylmän sodan tarinoina. Kirjoittajan taustan vuoksi kyse on väistämättä myös juutalaisten tarinasta toisen maailmansodan jälkeen. Tällä lukijalla oli vain hämärä tietoisuus maailmanmenosta silloin, kun Neuvostoliitto oli olemassa, joten omaan elämäntarinaan tämä ei ole oikein liitettävissä – tosin sattumalta katselin esseekokoelman lukemisen aikoina myös Kylmän sodan Suomi -sarjaa.
Esseet kuvaavat Brodskyn lapsuutta ja nuoruutta sekä hänen vanhempiaan, mutta tietenkin kaikkien kasvun elämäntarinoiden taustalla on Neuvostoliitto ja juutalaisten asema Itä-Euroopassa. Brodsky on näiden esseiden perusteella erittäin taitava sanankäyttäjä. Lyhyt lause ”raunioita ei voi peittää Pravdan sivulla” tuntuu äärettömän monimerkitykselliseltä, kun se seuraa kuvausta lapsuuden ja nuoruuden olosuhteista ja liittyy jälkikäteen siihen, mitä lukija saattaa tietää esseen kirjoittamisen jälkeisistä maailmanpoliittisista tapahtumista.
Toki jokainen kuvaus ei herätä minussa samanlaista vaikutelmaa kaikenkattavasta ja yleispätevästä maailmanhistorian ja yksityisen historian yhteenkietoutumisesta. Omasta sukupolvestaan Brodsky kirjoittaa seuraavaan tapaan:
Tämä sukupolvi oli etiikaltaan Venäjän historian kirjallisin, ja siitä Jumalalle kiitos. Ystävyyssuhde saattoi katketa ikiajoiksi siksi että joku piti Hemingwaysta enemmän kuin Faulknerista; tämä jumalten temppelin hierarkia edusti meille todellista keskuskomiteaa. Se alkoi tavallisena tiedonkeruuna, mutta siitä tuli pian meidän pääharrastuksemme, jolle saattoi uhrata kaiken.
(suom. Kalevi Nyytäjä)
Noinkohan tuo kokemus kuvaa kuitenkaan koko sukupolvea?
Kokonaisuutena Joseph Brodskyn Ei oikein ihminenkään on kahden esseen mutta monien jaettujen ja yksityisten yhteenkietoutuneiden tarinoiden kokoelma.