On sanottu, että tieteiskirjallisuus on ideoiden kirjallisuutta. Tällöin novelli on sille luonnollinen muoto: idean saa hyvin aseteltua lyhyen tarinan ympärille tai ytimeen. Liu Cixinin Kolmen kappaleen probleema sen sijaan on melko pitkä romaani – käännettynä lähes 450 sivua. Otsikko viittaa erääseen fysiikan ongelmaan, mutta kantaako se tarinaa?
Se ei kanna, eikä sen onneksi tarvitsekaan. Kirjailijalla riittää ideoita niin, että sivumäärä on perusteltu. Kun viimeisellä neljänneksellä luulee, että kaikki elementit on jo esitelty ja edessä on vain loppuun kulkeminen, on varastossa vielä tarinan uusille urille vievä tieteiskirjallinen idea.
Itse luen Kolmen kappaleen probleemaa juuri luonnontieteellisten ideoiden kuljettamana tarinana. Sen henkilöhahmojen ajatuksiin ja tekoihin keskittyminen muuttaisi näkökulmaa niin, että keskiössä olisivat ehkä uskollisuus ja velvollisuus. Mitkä ovat yksilön velvoitteet perhettään, yhteiskuntaansa ja koko lajiaan kohtaan, kun jokin uhkaa ulkoapäin? Janan yhdessä päässä on kysymys siitä, mitä tehdä kun totalitaristinen valtiovalta uhkaa perhettä. Toisen pään askarrutus on se, kuinka toimia kun mahdollisesti koko ihmiskunnalle vaarallinen muukalaissivilisaatio ottaa yhteyttä.
Ensimmäistä kysymystä tietenkin kykenee käsittelemään ilman tieteiskirjallisuuden välineistöä. Jälkimmäiseen sen työkalut käyvät sen sijaan varsin hyvin, vaikka kysymys varsin kaukana useimpien arkielämästä onkin. Itselleni tarinaa luovat uskollisuuden ja velvollisuuksien teemojen asemesta seuraavat romaanin asettamat kysymykset: Mitä jos älyllistä elämää todella kehittyisi kolmen auringon kiertämälle planeetalle? Mitä jos fysiikan perustutkimukseen ei periaatteessakaan voisi luottaa? Mitä jos tosiaan olisi mahdollista valvoa aivan kaikkea kokonaisella planeetalla?
Kolmen kappaleen ongelma ei onneksi ole pitkäksi venytetty pohdiskelu otsikkonsa mukaisen mekaniikan ongelman ympärillä, vaan jotain paljon kiehtovampaa.