Tarinassa on muutakin kuin tapahtumia. Tarina ei lähtökohtaisesti ole – toisin kuin ”todellisuuden” elämä – periaatteessa mielivaltainen tapahtumien sarja, vaan siinä on jonkun taustalle kirjoittama keskeinen idea.
Isaac Bashevis Singerin aikaisemmin julkaistuissa Keltaisen kirjaston kirjoissa tällainen on tavalla tai toisella ollut. Lublinin taikurissa tämä kantava idea oli päähenkilön mielen ja arvojen muutos ja halu nähdä elämän loppupuoli erilaisena kui alkupuoli – ja samalla se muuttu myös alkupuolen merkityksen. Moskatin suvussa sai odottaa viimeisiin lauseisiin saakkaa huimaa kiteytystä, joka tavallaan kehysti kaiken tapahtuneen uudelleen. Jopa novellikokoelma Vanhaa rakkautta tuntui rakentuvan yhden teeman ympärille niin, että tarinat olivat mielenkiintoisella tavalla sekä erilaisia että samanlaisia.
Valitettavasti Singerin Peltojen kuninkaan äärellä tuntuu siltä, että samoihin kansiin on pantu tapahtumia peräkkäin. Aluksi mietin, onko tämä jonkinlainen sukutarina, johon heimosodat ja ryöstetyt morsiamet antavat taustan. Ei oikein ollut. Sitten mietin, onko kyse kristinuskon ja juutalaisuuden kamppailun tarinasta, kun puolivälissä areenalle oli marssitettu viisas maltillinen juutalainen ja röyhkeä käännyttäjä. He molemmat kuitenkin poistuvat näyttämöltä ilman sen kummempaa kliimaksia. Romaani ei myöskään tuntunut kunnolla päähenkilönsäkään tarinalta, sillä kokonaisuus koostui niin hajanaisista aineksista, että ne eivät antaneet hänelle merkitystä eikä hän niille.
Edellä oleva saattaa kuulostaa kirja-arviolta. Tavallaan se sellainen onkin, vaikka se ei olekaan blogin varsinainen tarkoitus. Romaani voi kuitenkin olla nautinnollinen lukukokemus, vaikka se olisi täynnä hajanaisia tapahtumia – mutta erityistä tarinaa siinä ei silloin ole.