Tuntuu, että Saul Bellow’n romaani Yhä useamman sydän pettää on romaani kahdesta vanhenevasta miehestä, jotka keskustelevat pitkäveteisesti aikaisemmista epäonnistumisistaan ja elämässä eksymisestä, kunnes joutuvat myös nykyisyydessä hankalaan tilanteeseen ja ovat täysin hukassa.
Suurin osa kirjan tarinasta onkin tarinoita jotenkin hankalista tai epäonnistuneista ihmissuhteista. Lukiessani luulin, että koko romaani jatkuisi sellaisena loppuun saakka. Miehet olisivat kertoneet mennyttä elämäänsä toisilleen. Päähenkilöt ovat yliopistomiehiä, ja heistä ei välittyy vain vähän vähemmän tyhjänpäiväinen kuva kuin Alberto Moravian joutilaista hahmoista. Ikään kuin heidän tarinansa olisivat jo olleet kerrottu, ja elämältä olisi odotettavissa enää kertaamista.
Kun herrojen nykypäivässä alkaa tapahtua, eli he sotkeutuvat taloudellisiin taisteluihin, he vaikuttavat olevan aivan yhtä eksyksissä kuin ihmissuhteissa. Osin se johtunee siitä, että taloudelliset sotkut ovat osin ihmissuhdesotkuja.
Pakko myöntää, ettäjään ihmettelemään tarinan keskeistä viestiä. Olikohan tämä parodia – vai syvällinen tutkielma jostakin? Vaikea sanoa.