Richard Fordin Roihu on pienoisromaani, jossa kerrotaan hyvin intensiivinen tarina muutaman päivän ajalta mutta lopulta viimeisillä sivuilla kiirehditään puolen vuoden tapahtumat. Tämä rytmitys oli kuitenkin tarpeen juuri tämän tarinan saamisessa kokonaiseksi.
Mielestäni erikoisinta tässä teoksessa on tunnelmien intensiteetti. En ollenkaan osaa sanoa, millaisilla teknisillä keinoilla se on saatu aikaan – vai onko kyse jotenkin omasta lukemisen tavastani, olosuhteista tai sattumasta – mutta luvut jotenkin tuntuvat siltä mistä ne kertovat. Ehkä se on 16-vuotiaan kertojahenkilön näkökulma, ehkä jotain muuta, mutta tuntui kuin olisi ulkopuolinen tarkkailija joka kuitenkin jännittää kovasti seuraamiensa henkilöiden puolesta.
Kun kertojan isä on saanut potkut ja tämä tyhjentää golf-klubin kassaa, tunnen lukijana olevani tosi oudossa jännitteessä tämän äärellä. Kun juhlissa soi kova musiikki ja ollaan humalassa, se kaikki pauhaa myös minun päässäni. Kun kertoja odottaa sekavin tuntein äitiään rakastajan luota, tunnen erilaiset hämmennykset. Loppuhuipennuksen puoliksi vahingossa syttyneessä tuhopoltossa liekit kuumottavat otsallani.
Roihun luvuista moni saattaisi pienin muutoksin toimia myös novellina. Ne ovat sillä tavalla vahvoja tuokiokuvia. Irrallaan ne jäisivät hieman arvoituksellisiksi, kun yhteen koottuina muodostavat selkeän tarinan. Ehkä tämä selittää jotain kokemastani intensiteetistä. Luku ei kerro ihan koko tarinaa, mutta yrittää silti sisältää niin paljon tunnetta ja havaintoa, että jokin kokonaisuus välittyy.
Varsin mielenkiintoista.