Minun on vaikea ajatella Saul Bellowin miniromaania Bellarosa muutoin kuin muistin ja muistamisen teemojen kautta. Niin outoa kuin se onkin, holokaustin teema ei erityisesti kiinnittänyt huomiotani teosta lukiessani, vaikka muihin tulkintoihin tutustuessa ja tarinaa jälkikäteen ajatellessa huomaan kyllä, että liki kaikki tarinassa kuitenkin pyörii juutalaisten kansanmurhan ympärillä.
Kertojahenkilö on aika samanlainen kuin aika monissa Bellowin tarinoissa: iäkäs, oppinut ja maailmasta melko riippumaton mies. Tällä kertaa hän on muistivalmennuksia tarjoavan Mnemosyne-instituutin perustanut ja muutenkin melkein kaiken muistava eläköitynyt johtaja. Hän ei vain aidosti voi jäädä eläkkeelle, sillä muistamisesta ei voi luopua kuin lääkäri potilaistaan.
Kertoja alkaa muistella erästä sukulaistaan, Harry Fonsteinia, ja tämän pelastumista holokaustista. Näihin muistoihin liittyy erottamattomasti myös Fonsteinin vaimo Sorella. Kertoja tuntee muistin muokkautuvan luonteen: ”Kuvani heistä on luultavasti liian selkeä ja mieluisa ollakseen tosi.” Tämän kuvan hän kuitenkin hyvin seikkaperäisesti välittää lukijalle.
Tämä johtaa siihen, että kertoja kuvaa muistojaa Harrysta ja Sorellasta. Koska hekin paikoin kertovat muistoistaan, tarina on osin muistoista kerrottujen tarinoiden muistelua. Koska kertojan muisti on niin tarkka, hän kertoo kovin monista muistakin asioista: historiasta, politiikasta, arkipäivän tapahtumista – ja siten eittämättä myös Euroopan, Yhdysvaltainen ja juutalaisten tilanteista. Muistaminen onkin asioiden liittämistä toisiinsa, toteaa kertoja erään pitkän muisteluketjun päätteeksi. Se ei ole vain asioiden listaamista.
Muistelu on niin elävää, että itse kadotin pian tajun siitä, että oltiin kertojan kaukaisissa muistoissa – hän ei olekaan tavannut Harry Fonsteinia vuosikymmeniin. Kun tarinan loppupuolella tuleekin tarve yhteydenottoon, käy ilmi että pariskunta on kuollut. He eivät ole enää kuin muistoissa. Sen jälkeen kun muistojakaan ei ole, he ovat tyystin kadonneet. Tämä tuntuu pysäyttävältä käänteeltä niin kertojalle kuin lukijallekin.
En tiedä, voiko tästä vetää yhteyttä sotien ja kansanmurhien kauhuihin: jos niitä ihmisiä ei muisteta eikä heidän kohtaloitaan liitetä muihin tosiseikkoihin, on kuin heitä ei olisi ollutkaan.
Mitä kertookaan kertoja tarinan lopuksi:
Mitä jos olisin ruvennut puhumaan hänelle muistin tunnejuurakoista, teemoista jotka kokoavat ja ylläpitävät muistin; jos olisin kertonut, mitä menneisyyden säilyttäminen todella merkitsee? Kuten vaikkapa: ”Jos uni on unohdusta, unohdus on sekin unta, ja uni on tietoisuudelle samaa kuin kuolema elämälle. Niin että juutalaiset pyytävät jopa Jumalaa muistamaan: ”’Jizkor Elohim.’”
(suom. Marja Alopeus)
Tulipa mieleen: toisen maailmansodan ja holokaustin jälkeen vakuuteltiin, että ei koskaan enää. Nyt tämä on unohdettu – tai siitä ei opportunismissa tai ihmisvihassa välitetä. Pahoin pelkään, että meillä on tulevina vuosikymmeninä surullista muisteltavaa tästä ajasta. Meidän tarinamme on pelottavassa kohdassa.