Tarinoissa on alku ja loppu. Välissä on käänteitä, ja jokin jännitekin täytyy olla. Tapahtumien pitäisi seurata toisiaan riittävän loogisesti – vähintään sen logiikan mukaan, joka tarinan maailmassa vallitsee.
Joskus tarinan loppuratkaisun – tai tarinan viimeisen käänteen – pitää pysyä salassa kunnes sen saavuttaa. Saul Bellowin Ainoa oikea ei ole tarina, jonka loppuratkaisua pitäisi piilotella viimeiseen saakka, mutta kun tarina on ohi, en voi ajatella kuin että se on kirjoitettu hyvin vahvasti loppukohtaus mielessä. Kerron sen päälinjat seuraavaksi.
Päähenkilö Harry Trellman kosii nuoruudenrakastettuaan Amy Wustrinia samalla kun Amyn edesmenneen miehen arkku siirretään pois Amyn isälle alun perin varatusta hautapaikasta hänelle soveliaampaan.
Koko tarinan pitäisi siis tavalla tai toisella johtaa tähän – ja riittävän loogisesti, riippumatta siitä onko loppuratkaisu lähtökohtaisesti uskottava.
Ainoan oikean lukemisen jälkeen minua jää askarruttamaan, missä määrin loppukohtausta edeltävät tapahtumat olivat tarpeelliset loppukohtaukseen pääsemiselle. Harryn ja Amyn suhde kautta vuosien sekä muistot ja pohdinnat siitä tietenkin vaaditaan kosintapäätökseen. Entä tarinaan muutoin sisältyvät koomisetkin kiemurat ja rakkaussuhteiden dramatiikka? En ole kovinkaan vakuuttunut siitä, että suurin osa kuvatuista tapahtumista oli varsinkaan välttämättömiä mutta myöskään tarpeellisia lopun kannalta.
Tämä johtaa tarinaan, jossa enimmäkseen tapahtuu huvittavia tai traagisia asioita, jotka johtavat joiltakin osin absurdiin lopetukseen, joka kuitenkin olisi kuitenkin voinut olla seurausta melkein mistä tahansa muistakin tapahtumista. Jääkin kysymys: oliko loppukohtaukseen pääseminen tämän vaivan arvoista?