Alastair Reynolds: Poseidonin lapset

Edellisessä lukemassani kirjassa oli pitkäikäinen rakennelma. Alastair Reynoldsin teoksessa Poseidonin lapset esiintyy rakennuksia ja laitteita, joiden on määrä vuosimiljardien jälkeenkin kestää vielä maailmankaikkeuden loppuun saakka ja johdattaa rakentajansa senkin tuolle puolen. Nämä ajanjaksot ja mittakaavat eivät kuitenkaan herätä samanlaisia pohdintoja kuin Drina-joelle vielä ihmisen ymmrtämissä mittakaavoissa pysytellyt silta.

Poseidonin lapset on samannimisen trilogian päätösosa. Luettavissa oleva tarina kestää kaikkiaan pari sataa vuotta, sen henkilöt voivat kryojäädytysten ja muukalaisten liki jumalallisten kykyjen ansiosta elää pidempäänkin. Lisäksi vain vihjatun tarinan kesto ulottuu miljardeihin vuosiin.

Nämä mittakaavat tai outoudet eivät ole ongelma. Hankalaa on se, että luin trilogian osat aina tuoreeltaan, eli kirjojen välillä oli aina vuosi tai vähän toista. Suuret linjat saattavat pysyä mielessä, mutta yksityiskohdat ja henkilöt hämärtyvät. Kenties lukukokemus olisi ollut tarkoitetun massiivinen, jos kirjat olisi lukenut tiiviissä tahdissa.

Poseidonin lapsien loppupuolen tematiikka on suoraan verrannollinen trilogian maalailemiin ajanjaksoihin: kyse on elämän ja olemisen tarkoituksesta. Valitettavasti tämä pohdinta pakotetaan lukijalle dialogissa, ja itse tarina virittää vain ajoittain aiheen pohdintaan. Lisäksi teema ja sen käsittelyn tapa tuntuu itselleni hyvin kaukaiselta. On hyvin vaikea mieltää, että teoiltani nyt puuttuisi jokin merkitys vain siksi, että maailmankaikkeus saattaisi seuraavalla hetkellä tai satojen miljardien vuosien kuluessa raueta tyhjiin eikä tekemisistäni voisi periaatteessakaan jäädä minkäänlaisia vaikutuksia.

Kenties olen ainakin toistaiseksi onnistunut tämän merkityksellisyyden ja arvokonstruktivistisen kysymyksen ratkaisemaan.

Kategoria(t): tieteiskirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *